EU-keskustelun puute ei johdu mediasta tai poliitikoista, vaan EU:sta

Moni kaipaa Suomeen enemmän ja laadukkaampaa EU-keskustelua. Suomalaisen EU-debatin niukkuutta ja puutteita on kirottu eritoten sen jälkeen, kun EU-johtajat pääsivät kesällä yhteisymmärrykseen koronakriisin taloudellisia vaikutuksia pehmentävästä elpymisvälineestä.

Elpymisväline, jota moni pitää yhteisen velanoton ennakkotapauksena ja askeleena kohti eurooppalaista liittovaltiota, on herättänyt perustellun kriittistä keskustelua unionin suunnasta: onko EU enää sellainen järjestely, jolle suomalaiset antoivat siunauksensa neuvoa antavassa kansanäänestyksessä vuonna 1994?

On totta, että finanssi-, euro- ja sittemmin koronakriisin myötä EU:n ja euroalueen talouspoliittinen kehitys on ollut rivakkaa – ja osin myös erisuuntaista. Eurokriisin aikana vahvistettiin unionin ja euroalueen talouspolitiikan alijäämä- ja velkasääntöjä samoin kuin Euroopan komission roolia jäsenmaiden talouspolitiikan vahtikoirana.

Samalla unionin rahoitusvakauden turvaamiseksi perustettiin sellaisia instituutioita kuin Euroopan vakausmekanismi EVM, jonka kautta kriisin kovakouraisimmin runtelemat maat saavat menokurille ja rakenneuudistuksille ehdollistettua lainaa.

Laajaa kansalaiskeskustelua kehityksestä ei käyty, vaan integraatio eteni, kuten EU:ssa tapana on, kriisin kautta, sykäyksittäin ja julkisuudelta suojattujen neuvotteluiden päätteeksi. Suomessa eduskunta käsitteli ja hyväksyi talouspolitiikan valvontaa syventävät sopimukset ilman merkittävää julkista dramatiikkaa.

Toisaalta talouskurisääntöjen vahvistamisen rinnalla on kulkenut toisenlainen talouspoliittisen kehityksen kaista. Euroopan keskuspankki EKP on – pakon edessä – ryhtynyt euromaiden rahoitusturvan viimesijaiseksi takaajaksi. Tämä on hoksattu myös rahoitusmarkkinoilla, joilla ei enää spekuloida eurovaltioiden kassakriiseillä entiseen malliin.

Valtionlainoista perittävät korot ovat laskeneet kautta euroalueen, markkinakuri on höltynyt, ja jäsenvaltioilla on elvytystilaa.

 Kun soppaan heitetään vielä tuore elpymisväline ja yhteinen velanotto, moni on hämillään: onko sääntöpohjaisesta talouskuri-EU:sta kuoriutumassa tulonsiirtoja sinne tänne syytävä ”sosiaalinen Eurooppa”, josta jo Britannian entinen pääministeri Margaret Thatcher brittejä varoitteli.

Tällaisessa tilanteessa EU-keskustelulle olisi eittämättä kysyntää. Mihin EU on menossa? Millaista talouspolitiikkaa ja vastuunjakoa kaipaamme unionilta?

Moni arvoliberaali EU-fani saattaa tuhahdella EU-kriitikkojen liittovaltiopelottelulle – siitä huolimatta, että kysymykset unionin suunnasta ja EU-politiikan legitimiteetistä ovat demokratian ytimessä. Tyydymmekö vaiheittaiseen, kriisien kautta etenevään integraatioon, vai tulisiko EU-keskustelua käydä nykyistä avoimemmin erilaisten vaihtoehtojen ja visioiden välillä.

Vastaus retoriseen kysymykseen on helppo: tietysti kaikki haluavat puolueilta ja poliitikoilta EU-visioita.

Tutkijat ovat jo pitkään märehtineet eurooppalaisen julkisuuden kysymysten parissa ja voivotelleet, miten EU-aiheet eivät kiinnosta kansalaisia eivätkä tiedotusvälineet satsaa EU-kirjeenvaihtajiin. Yhteistä julkista keskustelua ei ole, kun ei ole yhteistä kieltä eikä yhteistä eurooppalaista mediaa.

Ongelmat on tunnustettu myös tiedotusvälineissä, joissa – usein hieman anteeksipyydellen – myönnetään, että EU-aiheita on vaikea käsitellä. Lukijoita, katselijoita ja kuuntelijoita on vaikea saada, ja EU-journalismia tuntuu usein ajavan eteenpäin silkka velvollisuudentunto.

Unionista on vaikea saada kiinnostavia juttuja, mikä ainakin takavuosina ruokki iltapäivälehdille ominaista ”EU-kieltää”-journalismia ja sen psykoanalyyttisia vastakkainasetteluja, joissa unioni on kansalliset nautinnot kieltävä byrokraattinen hirviö tai Suuri Toinen.

Median lisäksi kritiikki kohdistuu poliitikkoihin, joilta liki anellaan innostavia ja rohkeita visioita EU:sta. Visioikaa, niin kyllä me keskustelemme, vaikka ei oikeasti huvittaisikaan, kuuluu nöyrä pyyntö.

EU-keskustelun puute ei kuitenkaan johdu ensisijaisesti välinpitämättömästä mediasta tai laiskoista poliitikoista, vaan Euroopan unionista itsestään. Euroopan unioni on yhteisö, jossa ei ole poliittiselle keskustelulle ominaisia vastakkainasetteluja tukevia rakenteita.

Ongelmaa voi lähestyä kansallisvaltioille ominaisen politiikan julkisuuden kautta. Valtavirtainen politiikan julkisuus jäsentyy Suomessa samoin kuin muissakin parlamentaarisissa demokratioissa paitsi eduskunnan ja hallitus-oppositio-asetelman myös erilaisten eturyhmien ja järjestöjen kautta.

Edustuksellisessa ihannemallissa erilaiset puolueet edustavat erilaisia kansanosia ja intressiryhmiä, jotka ottavat yhteen eduskunnassa. Vaalien ja hallitusneuvotteluiden päätteeksi rakennetaan hallitus, joka tuo lakialoitteita eduskuntaan. Opposition rooliin kuuluu hallituksen ideoiden kritisointi.

Kansalaisia edes potentiaalisesti innostava julkinen konflikti syntyy näiden institutionaalisten jännitteiden kautta. Sosiaaliseen todellisuuteen kuuluvat kysymykset valtion budjetista aina koulujen vuosittaisiin kevätjuhlaperinteisiin politisoituvat – ja muuttuvat kiinnostaviksi! – vastakkainasetteluiden kautta.

Politiikan journalismi paikantaa kansallisen tason konfliktit vaistonvaraisesti. Valtiovarainministeriön budjettiehdotukseen pyydetään kommentit työantajia ja työntekijöitä edustavilta järjestöiltä.

EU on toisenlainen himmeli. Vaikka parlamentin valtaa on vahvistettu, on se edelleen sivuosassa Eurooppa-neuvoston ja komission rinnalla. Eurooppa-neuvosto kokoustaa julkisuudelta piilossa ja pelmahtaa mikrofonien eteen vasta yhteisen julkilausuman kera.

Innostavalle poliittiselle keskustelulle ominaisia konflikteja ei synny. Komissio on puolestaan paitsi lainsäädännön valmistelija myös yhteisiä pelisääntöjä ja periaatteita valvova teknokraatti.

Kansalaisen näkökulmasta tilanne on vähintään hämmentävä. Yhtäältä mepit lähtevät Brysseliin edustamaan kuviteltua kansallista etua, mutta toisaalta parlamentissa järjestäydytään kansalliset rajat ylittävien poliittisten ryhmien mukaan.

Se, minkälaisia asioita kukin poliittinen ryhmä ajaa, jää kuitenkin kansalaiselle epäselväksi, sillä parlamentaariselle demokratialle ominaista hallitus-oppositio-asetelmaa ei parlamentissa ole.

Kun valtaa käyttävää ”eurooppalaista hallitusta” tai sitä kritisoivaa ”eurooppalaista oppositiota” ei ole, Eurooppaa koskevat kysymykset eivät politisoidu yli kansallisvaltioiden tason.

EU-keskustelun kaasua voi yrittää painaa pohjaan, mutta niin kauan kuin takarenkaat pyörivät itsepintaisesti ilmassa, on vaikea synnyttää poliittisia asetelmia, joissa olisi mahdollista kuvitella esimerkiksi eurooppalaisen työväenluokan etu. Jumitamme keskustelemassa siitä, mikä on ”Suomen etu”, kun poikkikansallisia poliittisia asetelmia ei synny.

Näin ollen ylhäältä päin tuleviin aloitteisiin, joissa viritellään EU-keskustelua esimerkiksi erilaisten kansalaiskuulemisten kautta, on syytä suhtautua terveen skeptisesti.

Osin syy lienee myös tutkijoissa, joilla on ollut tapana, Jürgen Habermasista inspiroituneina, kuvitella julkisuus ennen kaikkea valtiosta irrallisen kansalaisyhteiskunnan ja vapaan median välityksellä organisoituvan mielipiteenmuodostuksen kenttänä

Kysymys parlamentarismista on helppo sivuuttaa, jos julkisuus ymmärretään ennen kaikkea kansalaisyhteiskunnan kysymykseksi ja valtion vastavoimaksi. Julkisuuden tehtävänä on välittää avoimen keskustelun kautta muotoutuva kansalaismielipide poliittisille päättäjille ja toisaalta toimia valtion ja vallankäytön kriittisenä tarkkailijana.

Parlamentaarisissa demokratioissa eduskuntalaitokset ovat kuitenkin, politiikan tutkijan Nancy Fraserin termein, ”vahvoja julkisuuksia”, joissa yhteiset kysymykset politisoituvat ja muuttuvat kiinnostaviksi ja joiden ympärillä iso osa politiikan journalismista pyörii.

EU-tasolla vahvan julkisuuden tukeminen siis edellyttäisi parlamentin roolin ja poliittisia vastakkainasetteluja tukevien asetelmien vahvistamista. Niin kauan kuin unioni on pikemmin parlamentaarisilta vastakkainasetteluilta suojattu kuin niitä ruokkiva instituutio, aloitteet EU-keskustelun lisäämiseksi näyttäytyvät pikemminkin demokratiavajeen silotteluna kuin aidon kansalaiskeskustelun edistämisenä.