Epidemiamalleista käydään kriittistä keskustelua, ja myös talousmallien oletukset olisi syytä avata

Korona on mallien, käppyröiden ja ennusteiden kulta-aikaa. Älylaitteiden kelmeässä kajossa tihrustetaan tartunta- ja potilasmääristä kertovia, päivittäin muuttuvia kuvaajia.

Mediavälitteinen pandemia on graafinen vuoristo, jossa on niin rankkoja nousuja kuin hengähdystaukoja tarjoavia laaksojakin. Puhe ylitettävistä ja taakse jääneistä ”huipuista” korostaa mielikuvaa kollektiivisesta patikasta. Vielä jaksaa.

Virus on ytimeltään biologinen ilmiö, mikä lienee osaltaan tukenut koronapolitiikan vahvaa malli- ja asiantuntijavetoisuutta. Asiantuntijat ovat koronajulkisuuden keskiössä, ja toisaalta poliitikot perustelevat tekemiään päätöksiä asiantuntijatiedolla ja eksperttien laatimilla malleilla.

Malleilla on tärkeä rooli epidemian hallinnassa. Viruksen liikkeitä mallintavat epidemiologit ja virologit laativat poliittisen päätöksenteon tueksi skenaarioita siitä, miten epidemiatilanne saattaa kehittyä ja onko terveydenhuollon kantokyky vaarassa. Näin poliitikot voivat tehdä päätöksiä kontakteja vähentävistä sulkutoimista ja muista rajoituksista.

Erilaisia epideemisiä skenaarioita rakentavista malleista ja niiden sisältämistä taustaoletuksista on samalla tullut poliittisen kiistelyn kohteita.

Oivallisen esimerkin mallien politisoitumisesta tarjoaa kunnallisvaalien siirrosta käyty keskustelu. Eduskuntapuolueiden puoluesihteerit päätyivät – tunnetusti perussuomalaisia lukuun ottamatta – kunnallisvaalien siirron kannalle sen jälkeen, kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL toi neuvottelupöytään erilaisia epidemiaskenaarioita sisältäneet laskelmansa.

Yksi THL:n esittelemistä skenaarioista povasi kunnallisvaalien paikkeille jopa 11 000 koronatartunnan päiväkohtaisia lukemia, mikä pelästytti valtaosan puoluesihteereistä.

THL:n karut luvut saivat kosolti julkisuutta. Moni piti niitä epärealistisina tai yliampuvina. THL:n lukuja luettiin kuin kauhukertomusta, vaikka luvut oli tarkoitettu pikemminkin ”matemaattiseksi laskuharjoitukseksi” kuin kuvaukseksi tulevasta.

Epidemiamalli ei pyrikään ennustamaan tulevaisuutta, vaan kuvaamaan sitä, miten epidemia saattaa käyttäytyä tietyissä olosuhteissa. Kun mallintaja törmäyttää olemassa olevan tartuntadatan oletuksiin, jotka liittyvät esimerkiksi ihmisten keskinäisten kontaktien määrään ja viruksen tartuttavuuslukuun, saadaan erilaisia skenaarioita epidemian mahdollisesta kehityksestä.

Näin malli toimii.

Moni tuntui silti ajattelevan, että THL:n laskelmat olivat poliittinen tilaustyö, joka tarjosi eritoten hallituspuolueille oivan verukkeen vaalien siirrolle.

Keskeisiksi politiikan oikeuttamisen välineiksi nousseista epidemiamalleista on syytä käydä kriittistä keskustelua. Ovatko mallien oletukset realistisia? Tuottaisivatko erilaiset oletukset erilaisia skenaarioita ja epidemiauria? Johtavatko tiettyihin oletuksiin nojaavat mallit liian löysään tai päinvastoin liian kireään epidemiapolitiikkaan?

Mallien sisältämät oletukset ihmisten käytöksestä ja muista tekijöistä on syytä alistaa moniääniselle julkiselle keskustelulle.

Tällaista keskustelua on käyty pitkin epidemiaa. THL:n esittämiä skenaarioita on arvioitu paitsi liian negatiivisiksi myös turhan optimistisiksi.  Eritoten viime keväänä julkisuudessa oli kosolti arvioita, joissa THL:n mallinnukset näyttäytyivät liian toiveikkaina. Malleista käytiin monipuolista asiantuntijakeskustelua, ja mallien taustatietoja vaadittiin julkisuuteen, yhteiseen syyniin.  

Mallinnuksesta käyty keskustelu on arvokasta. Niin ikään arvokasta on ollut keskustelu siitä, mitä mallit ovat ja toisaalta eivät ole. Ne eivät ole ennuste tulevasta, vaan tietyin oletuksin toimiva tapa tuottaa skenaarioita tulevasta. Jos oletukset muuttuvat, myös esiin piirtyvät skenaariot voivat muuttua.

Pandemiapolitiikka ei tietenkään ole ainut politiikan osa-alue, jossa malleilla on näyttävä rooli. Myös talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on täynnä erilaisia skenaarioita ja uria, jotka perustuvat niin ikään mallinnukseen ja joita käytetään päätöksenteon tukena ja perusteluina.

Vaikka media-arkemme on täynnä erilaisia talousskenaarioita, niiden oletuksista ei käydä yhtä kiihkeää debattia kuin epidemiaa kuvaavien mallien parametreista.

Moinen debatti voisi kuitenkin olla tervehdyttävää.

Kestävyysvaje, jolla kuvataan väestön ikääntymisestä aiheutuvia menopaineita, on jo pitkään ollut suomalaista poliittista keskustelua kehystävä superteema. Kestävyysvajelaskelmia tuottavien mallien oletuksista ei ole kuitenkaan käyty epidemiamallien kriittiseen puntarointiin rinnastuvaa debattia, vaikka julkisuuteen on syötetty aloitteita moniäänisen asiantuntijakeskustelun tarpeesta.  

Aikana, jona vaatimus politiikan tietoperusteisuudesta korostuu toistuvasti, tietoa tuottavia malleja on syytä puntaroida julkisuudessa. Mallintamisen kaltaiset työkalut ovat – kaikessa kuivakkaassa teknokraattisuudessaan – nykyaikaisen vallankäytön ydintä.

Kivettyessään järjellisen politiikan mahdollisuuksia rajaavaksi tilannekuvaksi mallit nousevat määräävämpään asemaan kuin politiikan ja asiantuntijatiedon suhdetta kuvaavissa ideaalimalleissa esitetään.

Mallien luomia skenaarioita voi toki tarkkailla ikään kuin seisovan pöydän vaihtoehtoina, joiden välillä poliitikko tekee arvovalintoja. Todellisuudessa jo mallit ja niiden oletukset saattavat muuttaa tietyt politiikkavalinnat houkutteleviksi tai toisaalta karteltaviksi.

Esimerkiksi valtiovarainministeriön malleja on arvosteltu siitä, että pidemmällä aikavälillä Suomen talouskasvu on niissä koko lailla samansuuntaista riippumatta siitä, onko Suomen lähiaikojen finanssipolitiikka kireää vai löysää.  

Tällainen mallintaminen voi tehdä talouspolitiikan ennenaikaisesta kiristämisestä jopa kohtuuttoman houkuttelevaa; pidemmällä aikavälillä kysynnällä ei ole merkitystä, vaan talouskasvun vauhdin määräävät työmarkkinoiden rakenteet ja muut tarjontatekijät.

On samalla tärkeää huomata, että samoin kuin epidemiamallit myös talousennusteet saattavat poiketa tosielämän tapahtumista huomattavasti. Esimerkiksi Euroopan keskuspankki EKP on jo vuosien ajan arvioinut euroalueen inflaatiokehityksen eli kuluttajahintojen nousun roimasti yläkanttiin.

Kyse ei ole teknokraattien juonesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että mallien tuottamat skenaariot eivät aina vastaa eriskummallista tosielämää. Inflaatioennusteiden epävarmuus on kuitenkin syytä panna merkille, kun inflaatio alkaa saada jalansijaa julkisessa keskustelussa ja tulevaa hintojen nousua aletaan käyttää talouspoliittisten argumenttien pohjana.

Vaatimukset asiantuntijamalleista käytävästä kriittisestä keskustelusta on tietysti helppo sivuuttaa asiantuntijoiden ja virkahenkilöiden vaarallisena politisointina. Joku syyttää taas valtiovarainministeriötä kavalien uusliberaalien salajuonien punomisesta.    

Mallien taustojen, oletusten ja puutteidenkin kriittinen julkinen arviointi voisi päinvastoin tervehdyttää politiikan ja asiantuntijatiedon välistä suhdetta. Kun malleja ja niiden keskiössä toimivia tieteellisiä kaavoja avataan, ilma malleista ja asiantuntijuudesta käytävän keskustelun ympärillä vaihtuu ja puhdistuu.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen selvityksen mukaan suomalaiset luottavat julkisten instituutioiden tuottamiin ennusteisiin. Vaikka perussuomalaisten kannattajat suhtautuvatkin keskimääräistä epäilevämmin THL:n ja Tilastokeskuksen kaltaisiin tiedontuottajiin, suomalaisten luottamus asiantuntijainstituutioihin vaikuttaa melko vankalta.

Maallistuneissa yhteiskunnissa asiantuntijuus on keskeinen politiikan oikeuttamisen tapa. Myös tutkijat peräävät poliitikoilta tutkittuun tietoon pohjautuvia päätöksiä.

Kun politiikka sitten toivotusti asiantuntijavetoistuu, tiedettä kohtaan koetun luottamuksen vaaliminen edellyttää avoimuutta ja teknokratian yllä häilyvän mystiikan hälventämistä. Kun sekä mallien tekemisestä että niiden oletuksista käydään avointa keskustelua, asiantuntijuus saa oikeat mittasuhteet myös julkisessa keskustelussa.

Kun mallintamisen menetelmiä avataan, yliampuvimmat arviot asiantuntijuuden politisoitumisesta nuupahtavat. Asiantuntijuuden ja politiikan välinen työnjako voi selkeytyä ja myös monipuolistua. Vallitsevien mallien vastaisten politiikkaideoiden esittäminenkin saattaa käydä mahdolliseksi.

Vallitsevia malleja haastava poliitikko ei näyttäydy inhana populistina tai totuudenjälkeisyyden airuena – tieteellisiä malleja ja oletuksia kun on aina mahdollista rakentaa myös toisin.

Yhteiskunnalliset jaot eivät kulje sukupolvien välillä vaan niiden halki

Moni tarkastelee politiikkaa ja taloutta sukupolvien välisen kamppailun kenttänä.

Yhtäällä ovat hyvinvointivaltion kultakauden ja rivakan talouskasvun vaurastuttamat boomerit ja toisaalla millenniaalirukat, joiden odotushorisonttia sävyttävät heikot julkiset palvelut, sirpaleiset työmarkkinat ja tunne alati tuonnemmas lipuvasta eläköitymisiästä.

On totta, että talous- ja yhteiskuntapoliittiset murrokset ja kriisit koettelevat eri sukupolvien edustajia eri tavoin.

Millenniaalisukupolven edustajat eli 1980- ja 1990-luvuilla syntyneet muistelevat mielellään kulkeneensa talouskriisistä toiseen. 1990-luvun lama koetteli alakouluikäisiä puolittamalla pyyhekumeja ja sysäämällä isiä ja äitejä työttömyyteen ja velkakurimukseen.

Lisäksi monen opinnot osuivat yksiin vuonna 2008 puhjenneen finanssikriisin kanssa. Valmistumista seurasi silppuinen ja epävarma työmarkkinatodellisuus.

Eikä talous ehtinyt oikein toipua kunnolla ennen kuin koronapandemia jo sysäsi maailmantalouden ennennäkemättömään kriisiin ja puuttui millenniaalien ura- ja perhesuunnitelmiin.

Kun oman ikäluokan historia on sarja talouskriisejä, ei ole ihme, että moni kolmikymppinen kynäilee katkeria puheenvuoroja sukupolvien välisestä taloudellista epäoikeudenmukaisuudesta. Meillä on rankkaa, mutta vanhemmat temmattiin koulunpenkiltä suoraan vakituisiin työsuhteisiin ja omistusasuntoihin!

Pelkkiin sukupolvien välisiin oikeudenmukaisuuskysymyksiin keskittyminen on kuitenkin monella tapaa ongelmallista. 2000-luvun merkittävimmät yhteiskunnalliset jaot eivät nimittäin kulje sukupolvien välillä, vaan niiden poikki. Nykyajan luokkajaot ovat ylisukupolvisia, ja niitä ylläpitää perityn varallisuuden vahvistuva taloudellinen merkitys.

Suomessakin moni sukupolvijakoja voivotteleva nimittäin unohtaa, että vanhemmat ikäpolvet jättävät jälkeensä valtavan määrän asunto- ja muuta varallisuutta. Talouskriisien koettelemat millenniaalit pääsevät nautiskelemaan vanhempiensa jättämistä perinnöistä.

Kaikki eivät tietenkään peri, eivätkä kaikki boomerit ole varakkaita. 1990-luvun lamavuodet olivat eittämättä rankkoja 1980-luvun lapsille, mutta eivät ne olleet erityisen mukavia myöskään niille työikäisille, jotka ajautuivat pitkäaikaistyöttömyyteen tai ulkomaisessa valuutassa otettujen lainojen ja devalvaation laukaisemaan elinikäiseen ulosottoansaan. Vähävaraisimpien suomalaisten joukossa on myös paljon eläkeikäisiä.

Näin ollen suvussa kulkevan varallisuuden merkitys kasvaa. Periminen määrittelee yksilön elämänpolkua entistä vahvemmin.

Osin taustalla vaikuttavat talouspolitiikan suunnanmuutokset. Talous- ja investointipolitiikka ei enää tue täystyöllisyyttä siten kuin esimerkiksi 1980-luvulla, ja tuloerot lähtivät Suomessa nousuun 1990-luvun laman jälkeen. Finanssikriisin jälkeen maailman keskuspankkien rahapolitiikka on kuitenkin ollut, eittämättä perustellusti, ultralöysää, mikä on nostanut osakkeiden ja asuntojen kaltaisten varallisuuserien arvoa.

Myös Suomessa asuntojen hinnat ovat nousset tasaisesti erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Ylisukupolvista taloudellista turvaa tuoville omistusasumistikkaille pääsy on sekä entistä tärkeämpää että vaikeampaa. Osa nuorista pääsee asuntovarallisuuteen vaivatta kiinni esimerkiksi vanhemmilta saatavan vakuuden avulla. Toisaalta sellaisilla nuorilla aikuisilla, joiden suvussa ei ole vastaavaa varallisuutta, on usein vain niukalti vaihtoehtoja kalliille vuokra-asumiselle.

Suomessakin asuminen eriytyy, kun pienituloiset asuvat entistä harvemmin omistusasunnoissa ja paremmin toimeentulevien keskuudessa omistusasumisen suosio kasvaa.

Hyvinvointivaltion eetokseen on perinteisesti kuulunut tulo- ja luokkaerojen tasaaminen voimakkaalla verotuksella, mutta perityn varallisuuden ylisukupolvinen dynamiikka koettelee sosialidemokraattisia ihanteita.

Jälkikasvunsa taloudellisesta tulevaisuudesta huolta kantava vanhempi voikin – pankin tai muun sijoituspalveluita tarjoavan yrityksen kautta – perustaa lapselleen osakesäästötilin.

Keskiluokka perii paitsi varallisuutta myös korkeakoulutukseksi ja paremmiksi palkkatuloksi muuttuvaa kulttuurista pääomaa. Toisaalta huono-osaisuuskin periytyy, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL kirjoittaa, ”ylisukupolvisesti”.

Kenties lapsille kerrytettävät sijoitussalkut ja esimerkiksi yksityisten sairauskuluvakuutusten lisääntyvä suosio kielivät hyvinvointivaltion legitimiteetin jonkinasteisesta rapautumisesta. Onko niin, että keskiluokka ei enää luota julkisen vallan lupauksiin vaan hakee ylisukupolvista taloudellista turvaa ja mielenrauhaa verkkopankista ja keskuspankkipolitiikan tukemasta sijoitusbuumista?

Suomessakin luokka-asemaan vaikuttaa enemmän se, millaiseen varallisuuteen pääsee käsiksi, kuin se, minä vuonna on sattunut syntymään.

Eriskummallinen mikrokohu Sanna Marinista kertoo, että some on vapaaehtoisvoimin pyörivä rangaistuslaitos

Avasin Twitterin ja huomasin sen kohisevan pääministeri Sanna Marinin käytöksestä.

Aikajanoilla kiersi Yleisradion tulevasta Rankka vuosi -koronadokumentista irrotettu, noin minuutin mittainen pätkä, jossa pääministeri Marin saapuu virka-autollaan Yleisradion tiloihin mediaesiintymistä varten.

Vastassa on Ylen työntekijä, joka ohjaa koronakriisin keskelle joutuneen pääministerin peremmälle studion uumeniin. Vieraita työkseen opastava yleläinen kohtelee pääministeriä, samoin kuin varmasti muitakin vieraitaan, huomaavaisesti ja kohteliaasti.  

Marin sen sijaan vaikuttaa videossa pidättyväiseltä ja ynseältä. Hän vastailee Ylen työntekijälle lyhytsanaisesti ja tuntuu ärsyyntyvän, kun pyöröoviin ahtautuu hänen mielestään liikaa ihmisiä ja turvavälit unohtuvat.

Pääministerin ajatukset vaikuttavat olevan tulevassa esiintymisessä.

Marinin käytös suututti monet. Pääministeri näyttää käytöstavat unohtaneelta pässinpäältä, joka suhtautuu Ylen työntekijään kuin pahaiseen hallintoalamaiseen. Kalliille paperille painettujen lehtien kansikuvissa ja muutoinkin kansainvälisen median ihailtavana viihtyvä Marin onkin omasta vallastaan humaltunut despootti, tapakoulutusta kaipaava pyrkyri edistyksellisen poliittisen johtajan vaatteissa.

Marinin käytös on kenties jossain määrin töykeää, mutta ennennäkemättömät koronaolosuhteet huomioiden varsin ymmärrettävän oloista.

Mitään tavatonta Marinin käytöksessä ei ole. Se, että johtava poliitikko – tai kuka tahansa muu – on paikoin stressaantunut, ärtynyt tai jopa huonokäytöksinen, ei ole kovin eriskummallista. Vuonna 2011 kohistiin silloisen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin kiroilusta Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa.

Sekin on selvää, että pääministerin on kestettävä rajuakin julkista arviointia. Välillä kritiikki saattaa kohdistua myös poliitikon luonteenpiirteisiin tai muihin henkilökohtaisiin asioihin. Myös tällaiset seikat voivat olla poliittisesti merkityksellisiä.

Ennen kaikkea tapaus oli kuitenkin kiinnostava some-ajan mikrokohuna.  

Twitterissä video ja Marinin käytöstä paheksuvat twiitit lähtivät kiertämään kuin muuntovirus. Somen viraali-ilmiöihin mielellään tarttuva iltapäivälehdistö tarttui aiheeseen nopeasti ja kertasi kohun kulun.

”Hybridille” eli moniaineksiselle ja erilaisten logiikoiden lävistämälle mediaympäristölle luonteenomainen kohu oli valmis. Algoritmit nostivat dokumentista irrotetun lyhyen pätkän some-hitiksi, minkä jälkeen skandaaleja ahnaasti metsästävä iltapäivälehti tarttui aiheeseen – voimistaen kohua entisestään ja tuottaen vastavuoroisesti sisältöä myös sosiaalisen median kiertotalouden tarpeisiin.  

Voi tietysti ajatella, että tällainen kehitys on myönteistä. Vallanpitäjien töykeydet tulevat kaiken kansan nähtäville. Demokratia voittaa, kun fasadejaan viestintäkonsulttien avulla kiillottavat poliitikot paljastuvat houkiksi.

Päätöksentekijöiden valvonta on joukkoistettu. Some on vallan vahtikoira 2.0.

Toisaalta minikohua voi lukea kylmäävänä esimerkkinä siitä, mitä sosiaalinen media ja uudenlaiset medialogiikat tekevät poliittiselle elämälle ja julkisen kanssakäymisen edellytyksille.

Kyse ei ole yksinomaan poliitikkojen tai muun vallasväen kohtelusta, vaan siitä, että digitaalinen mediaympäristö on vapaaehtoisvoimin pyörivä digiajan rangaistuslaitos, jossa kuka tahansa voi saada punaisen täplän otsaansa.

Kun elämämme (josta korona on tehnyt entistäkin eristetympää) siirtyy some-yritysten ylläpitämille areenoille, käytöksemme tallentuu suunnattomaksi datakirjastoksi. Tallenteista ja esiintymistä sekä tykkäysten, klikkausten ja jakojen kaltaisista mikroteoista rakentuu, kuten sosiologi Will Davies kirjoittaa, valtava julkinen tietokanta, jonka kautta itse kunkin datahistoria on nopeasti selailtavissa.

Elämä sosiaalisessa mediassa paisuttaa digitaalista syntisäkkiä, joka voi haljeta kuin biojätepussi ja levittää sisältönsä julkisen arvioinnin kohteeksi. Kun yhtälöön lisätään sosiaalisen median taloudellinen logiikka, joka usuttaa alustojen käyttäjät tuottamaan jatkuvia moraalipaniikkeja ja paljastuksia, julkinen elämä käy tulenaraksi ja arvaamattomaksi.

Tämä ei koske vain poliitikkoja tai muita eliitin jäseniä, vaan myös tavallisia somen käyttäjiä, joiden elämä voi pahimmillaan tuhoutua harkitsemattoman some-kommentin vuoksi.

Digitaaliset alustat tuottavat julkista elämää, jota luonnehtivat moralismi, kaunat ja kyttääminen. Ei ole sattumaa, että poliittista julkisuutta sävyttävät toistuvat (ja usein myös oikeutetut!) kiistat siitä, millainen puheoikeus kelläkin on tai miten ihmisiä tulisi julkisista harha-askeleista rangaista.

Politiikassa kyynisyys valtaa alaa, kun kukin paljastuu vuorollaan tekopyhäksi valehtelijaksi data-arkistosta löytyvän epäkohdan tai somevirtoihin yllättäen pomppaavan, kenties kontekstistaan irrotetun videopätkän ansiosta.

Kun kaikki näyttää korruptoituneelta ja teennäiseltä, poliittinen toiminta asioiden muuttamiseksi alkaa tuntua silkalta mahdottomuudelta, hyväuskoisten hölmöjen puuhastelulta. Vaihtoehdoksi jää entistä kokonaisvaltaisempi uppoutuminen nopeita voittoja tarjoavaan mediatodellisuuteen.

Will Davies kirjoittaa, että digiajan julkinen logiikka suosii Donald Trumpin ja Boris Johnsonin kaltaisia poliitikkoja, jotka eivät edes yritä ylläpitää suoraselkäisyyden kulisseja vaan rikkovat tietoisesti liberaalin mediajulkisuuden käyttäytymisnormeja.  

On vain loogista, että tällaiset koomisen oloiset pelurit ja avoimen korruptoituneet huijarit ovat aikamme poliittisen menestyjän ilmentymiä. He mittauttavat suosionsa ainoalla rehellisellä kriteeristöllä eli tykkäysten ja jakojen lahjomattomilla suosiomarkkinoilla.

Vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä juhlittu sosiaalisen median demokratialupaus liittyi avoimuuden lisäämiseen, mutta somen datakoneen markkinavetoinen avoimuus ei näytä vahvistavan liberaalidemokraattisia hyveitä, kuten järkiperäistä avointa keskustelua.

Avoimuus ja äärimmäinen läpinäkyvyys ruokkivat pikemminkin äärikyynistä poliittista kulttuuria, jossa valehtelu, vittuilu ja poliittisten vastustajien nautinnollinen nöyryyttäminen ovat ainoat autenttisen poliittisen toiminnan muodot.  Kaikki muu on viime kädessä tekopyhää.

Kirsi Pihan koettelemukset ja viestintätoimistoliberalismin kriisi

Kirsi Pihan päätös luopua Helsingin kokoomuksen pormestariehdokkuudesta vajaat kaksi kuukautta ennen kevään 2021 kuntavaaleja jyrisytti suomalaista poliittista keskustelua.

Mittavan uran politiikassa ja viestintätoimistomaailmassa tehneen Pihan luopumispäätöksen syitä on spekuloitu ahkerasti: esiin on nostettu sekä some-taistelut, joissa Piha on joutunut kokoomuksen radikaalimman siiven hyökkäysten kohteeksi, että kokoomusjohdon haluttomuus tukea Pihaa keskellä tämän koettelemuksia.

Pihan yllättävä poislähtö näytti syventävän sisäisten ristiriitojensa kanssa kipuilevan kokoomuspuolueen kriisiä entisestään.

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti.

Ensin Pihan Helsinkiin jättämää aukkoa lähti täyttämään kuntavaaliehdokkuudesta jo kertalleen kieltäytynyt kansanedustaja Elina Lepomäki. Samaan aikaan kokoomus kertoi, että toinen kansallisen tason tähtipoliitikko, ekonomistitaustainen Juhana Vartiainen harkitsee vakavasti ryhtyvänsä puolueensa pormestariehdokkaaksi Helsingissä.

Olivatpa Kirsi Pihan vetäytymisen syyt mitkä hyvänsä, hänen lyhyeksi jäänyttä paluutaan politiikan valokeilaan voi tarkastella laajempien poliittisten ja viestinnällisten murrosten kautta.

Kansanedustajana ja Euroopan parlamentissa 1990-luvulla ja 2000-luvun taitteessa työskennellyt Piha ilmentää poliittista kulttuuria, joka poikkeaa oleellisilta osin 2020-luvun poliittisesta todellisuudesta.

Poisjääntipäätöksensä syitä valottavassa blogitekstissään Piha avaa poliittista ajatteluaan:

Uskon siihen, että kaupungit ja yritykset ratkaisevat nykymaailman viheliäiset ongelmat ja luovat myös konkreettisimmin mahdollisuudet hyvään elämään. Kaupunkien rooli kasvaa, ne kilpailevat keskenään ja houkuttavat niin yrityksiä kuin ihmisiäkin toimeliaisuuteen oli kyse sitten hoivasta, kulttuurista tai uusista teknologisista innovaatioista.

Powerpoint-dialta kuulostava analyysi “viheliäisistä ongelmista” ja niiden konsensushenkisestä ratkomisesta hohkaa 90-luvulta ja 2000-luvun alulta kuulostavaa keskustaliberaalia puheenpartta, jossa maltilliset ja mukavat ihmiset tekevät seminaarihuoneissa maltillisia ja mukavia asioita.

Tällainen idealistinen hallintohenkisyys on kaukana nykypolitiikasta, jota luonnehtivat ideologisten konfliktien kiivas pintautuminen ja some-vetoinen julkisuus, joka on murtanut poliittisen puheen tutut rekisterit.

Kirsi Pihan tapaus on kiinnostava nimenomaan siksi, että urapolku, joka vei Pihan politiikasta viestintätoimistoon, ilmentää vuoden 2008 finanssikriisiin ja sittemmin muihin murroksiin tuhoutunutta fantasiaa (puolue)politiikasta maltillisena ja pitkälti epäpolitisoituneena asianhoitona ja ammattimaisena viestintänä.

Viestintätoimistojen ja -konsulttien poliittinen merkitys kasvoi reaalisosialismin romahduksen ja ennen kaikkea keskustavasemmistolaisten puolueiden ideologisen maltillistumisen myötä.

Äänestäjien odotusten hallinta nousi politiikan keskiöön. Olipa kyse sitten oikeisto- tai vasemmistopuolueesta, “vakavasti otettavat” poliittiset liikkeet pyrkivät kohti poliittisen keskustan keskimmäistä pistettä.

Fokusryhmähaastatteluilla ja gallup-datalla varustettu viestintäkonsulttti näyttäytyi poliittisen kannatuksen enigman murtaneena velhona, joka myi turvallisuushakuiselle liikkuvalle äänestäjälle puolueita ja poliitikkoja kuin pyykinpesuainetta tai kissanruokaa.

Politiikan julkisuuden keskeisin areena oli televisio. Viisaus kuului, että menestyvän poliittisen johtajan pitäisi olla oivallinen tv-poliitikko, jonkinlainen mediaanin mediaani, joka lupaa vakautta kaipaavalle, Passateilla ja Golfeilla ajavalle keskiluokalle radikaaleja poliittisia suunnanmuutoksia hylkivää, ammattimaista teflonpolitiikkaa.

Konsultti- ja teknokraattivetoisen viestintätoimistoliberalismin perusta on sittemmin tietysti murtunut. Finanssikriisi osoitti liian monelle, että lupaus loputtomasta vakaudesta on katteeton, ja poiki keskustaliberalismille poliittisia haastajia niin oikealle kuin vasemmallekin.

Näin ollen poliittiset koalitiot ovat entistä hauraampia ja ideologiset kiistat aiempaa näkyvämpiä.

Samalla sosiaalinen media on muuttanut politiikan julkisuuden luonnetta. Jos viestintätoimistoliberalismin kulta-aikojen poliittista julkisuutta luonnehti järjestys, jossa viestinnän ammattilaiset valvoivat viestinnän ammattilaisten kouluttamien viestinnän ammattilaisten keskustelurekisteriä, some on omiaan rohkaisemaan häiriköintiin ja rettelöintiin.

Ammattimainen journalismi on – skandaalihakuisista piirteistään huolimatta – eräänlainen konsensuksen ja yhteisen harkinnan hidas tekniikka, kun taas some-julkisuuden kannustimet on viritetty tuottamaan kaaosta ja dissensusta.

Vaikka sen enempää Juhana Vartiaista kuin Elina Lepomäkeäkään ei ole syytä pitää some-huligaanina, tuskin on sattumaa, että molemmat Pihan aukkoa paikkaamaan kiirehtineet poliitikot ovat näkyviä ja paikoin provokatiivisiakin sosiaalisen median käyttäjiä.

Lisäksi molemmat ovat – kiinnostavaa kyllä – selvästi ideologisempia poliitikkoja kuin vaikkapa Jyrki Kataisen kaltaiset kokoomuslaiset äärisentristit. Elina Lepomäki asemoituu selvästi puolueensa markkinaliberaaliin talouslaitaan, ja Juhana Vartiainen on pitään ollut Suomen näkyvimpiä tarjontareformien äänenkannattajia.

Voikin olla niin, että aika on yksinkertaisesti ajanut äärimaltillisen viestintätoimistoliberalismin ohi.