Luokkasota on kulttuurisotaa

Käsitteet “identiteettipolitiikka” ja “kulttuurisota” ovat kavunneet podcastaajien, kolumnistien ja muiden politiikan kommentaattoreiden suosikki-inhokeiksi.

Tällaisia käsitteitä käytetään, kuten tutkija Elisabeth Wide kirjoittaa, usein sekavasti ja epäselvästi, mutta identiteettipolitiikkaan ja kulttuurisotiin kohdistuvan kritiikin taustalla on yleensä ajatus siitä, että politiikan jakolinjat ja konfliktit ovat siirtyneet talouden ja tulonjakon ensisijaisista kysymyksistä representaatioihin, identiteetteihin ja muihin toisarvoisiin aiheisiin.

Politiikka ei enää ole ideologista vääntöä talouden suurista linjoista, vaan kilpailua siitä, kenen oikeudet ja identiteetti tunnustetaan julkisuudessa ja kuka on kaikkein marginalisoiduin.

Osin keskustelua selittävät some ja mediajulkisuuden rakennemuutos: keskiluokkainen toimittajakunta ei enää pysty moderoimaan mediajulkisuutta entiseen malliin, minkä vuoksi julkisuudessa politisoituvat entistä kiivaammin sellaiset kysymykset, jotka on aiemmin mielletty yksityisen piiriin kuuluviksi, vähäpätöisen henkilökohtaisiksi asioiksi.

Toisaalta ilmiön taustalla häilyy tuttu diagnoosi vaihtoehtojen lopusta. Kylmän sodan päätyttyä ja ideologisten puhurien laannuttua talouspolitiikassa on hyväksytty liberaali konsensus, minkä vuoksi poliittisten erimielisyyksien tila on rajoittunut kulttuurisiin kiistoihin.

Politiikan tutkija Nancy Fraserin kuulussa analyysissa poliittiset kamppailut jakautuvut “uudelleenjaon” (redistribution) ja “tunnustuksen” (recognition) akseleille.

Fraser näkee, että kylmän sodan juoksuhaudoista noussut kolmastieläinen keskustavasemmisto asettuu uudelleenjaon akselilla samaan ruutuun kuin oikeistopuolueet. Vasemmisto pyrkii enää erottautumaan yksin tunnustuksen kentällä – haastamaan perinteisiä perhe- ja seksuaalinormeja ja kamppailemaan entistä kirjavampien kulttuuristen “representaatioiden” puolesta.

Analyysi osuus monin paikoin oikeaan. On totta, että moni kannattaa antirasismin ja feminismin nimissä politiikkaa, jossa fiksoidutaan valistuskonsultointiin ja tuijottamaan suuryritysten hallitusten sukupuolijakaumia tai kulttuurituotteiden etnistä diversiteettiä.

Tällöin unohdetaan tulonjako, jonka epätasaisuus voi usein osua esimerkiksi maahanmuuttajavaltaisten, kehnosti palkattujen palvelualojen työntekijöihin.

Sekin on totta, että väsymättömänä kohugeneraattorina toimiva sosiaalinen media ja sen jako- ja tykkäyskannustimet ruokkivat uuvuttavan atomistista moraalipolitiikkaa. Some tukee yhteisöjen rakentamisen sijasta vaikuttamista, joka pohjaa julkisuudessa mokanneiden ihmisten välittömäään rankaisemiseen ja tikun nokkaan nostamiseen.

Pyrkimys irrottaa talous identiteetistä tai luokka kulttuurista on yhtä kaikki ongelmallinen ja vie esittäjänsä nopeasti allikkoon.

On toki houkuttelevaa ajatella, että toisen maailmansodan loppumisen ja Berliinin muurin murtumisen välisiä vuosia olisi sävyttänyt jollain tavalla nykyistä kulttuurivääntöä materiaalisempi politiikan tekemisen tapa, joka kumpusi selkeistä talouspoliittisista ja ideologisista väännöistä kommunismin ja kapitalismin välillä.

Todellisuudessa toisen maailmansodan jälkeisiä kultaisia vuosikymmeniä luonnehti kiivas identiteettipoliittinen kamppailu siitä, minkälaisille ihmisille kuului pääsy fordistisen kapitalismin hyvinvointi-instituutioiden – julkisesti tuetun omistusasumisen, vakaan palkkatyön ja kattavan sosiaaliturvan – piiriin.

Poliittisen talouden tutkija Melinda Cooper kirjoittaa loistavassa analyysissaan amerikkalaisen uusliberalismin ja konservatismin historiallisesta liitosta, miten amerikkalainen hyvinvointikapitalismi ja sen ytimessä ollut mieselättäjyys toimivat tiettyjen luokka- ja identiteettipoliittisten hiearkioiden ankkureina.

Vakaa materiaalinen asema ja laaja sosiaalinen arvonanto olivat sidoksissa fordismin valkoiseen ydinperhenormiin, jonka ulkopuolelle jääneet ihmiset, etnisten ja sukupuolivähemmistöjen edustajat, sysättiin alempaan talous- ja identiteettipoliittiseen kastiin.

Identiteetti ja luokka-asema ovat siis kulkeneet historiallisesti rinnakkain.

Toisin kuin 1960-luvun uusvasemmiston kriitikot antavat ymmärtää, 60-lukulainen vastakulttuuriliikehdintä ei aloittanut identiteettiin perustuvan politiikan aikakautta. Monet silloiset liikkeet feministeistä hyvinvointiaktivisteihin yksinkertaisesti politisoivat ja haastoivat keynesiläisen konsensuksen, jossa tulonjako ja materiaalinen asema oli naulattu kiinni tietynlaiseen kulttuuriseen tunnustukseen ja identiteettiin.

Moni aktivisti vaati kytköksen purkamista ja sitä, että muun muassa valtiontukien ja vahvojen ammattiliittojen varaan rakentuneet hyvinvointi-instituutiot olisivat myös vallitsevien normien ulkopuolelle jäävien ihmisten saatavilla.

Polittiittinen vastareaktiokin oli selvä. Vuoden 1968 presidentinvaalit voittanut Richard Nixon paasasi “hiljaisesta enemmistöstä” ja kutkutteli amerikkalaisen esikaupunkiliberalismin rasistisia säikeitä puhumalla mustien asuttamien kaupunkikeskustojen levottomuuksista.

Ronald Reaganin aggressiivisessa veronalennus- ja leikkauspolitiikassa oli niin ikään vahva kulttuurisotiva juonne: valkoinen keskiluokka houkuteltiin New Deal -Amerikan instituutioiden alasajon kannalle vetoamalla yhtäältä julkisissa viroissa loisivaan byrokraattiseen eliittiin ja toisaalta mustien yksinhuoltajaäitien kaltaisiin, sosiaaliturvaa nostaviin ja moraalisesti vastuuttomiin poikkeusyksilöihin.

Tätä nykyä moni vasemmistolainen tulkitseekin, kiinnostavaa kyllä, feminististä ja uusvasemmistolaista aktivismia jonkinlaisena uusliberaalina myyräntyönä, joka heteronormin haastaessaan tuhosi sosialidemokraattisen auvolan arvoytimenä toimineen ydinperheen ja aurasi tietä uusliberaalille vallankumoukselle ja pidäkkeettömälle markkinalogiikalle.

(Perheen rooli amerikkalaisen sosiaalipolitiikan selkärankana on, kuten Melinda Cooper kirjoittaa, päinvastoinen kasvanut viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Niin republikaani- kuin demokraattihallintojenkin aikana tehdyt leikkaukset julkisiin palveluihin ovat vahvistaneet sosiaalipoliittista mallia, jonka ytimessä ovat velkavivutettu omistusasuminen, yksityisen velan kasvu ja peritty varallisuus.)

Politiikan analyysi edellyttää siis kulttuurin, talouden ja näiden yhteenkasvettumien tarkastelua.

Ajatus historian loppua ja kulttuurisotien aikakautta edeltäneestä, yksin materiaalisten konfliktien sävyttämästä ajasta on puoleensävetävä, mutta ei kestä lähempää tarkastelua.

Sen sijaan, että juutumme mieliä kiihottaviin mutta lopulta epäselviin analyyseihin kulttuurisodista, tulisi pohtia, minkälaisia hierarkioita ja normeja kapitalismi kussakin vaiheessaan synnyttää.

Puhukaamme identiteettipolitiikan sijasta politiikasta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s