Entisen pääministerin ja sdp:n puheenjohtajan Sanna Marinin loikka Ison-Britannian ex-pääministerin Tony Blairin ajatushautomon palkkalistoille on herättänyt kiinnostavaa keskustelua demokratian ja politiikan tilasta.
Marinia on kritisoitu milloin kyynisestä opportunismista, milloin sosialidemokraattiseen aatteen pettämisestä. Marinin Instagram-käytöstä ja julkisuusstrategioita on analysoitu uupumatta, ja päätös vierailla Pariisin muotiviikoilla näyttäytyi duunareiden lopullisena hylkäämisenä.
Politiikan tutkija Johanna Vuorelma analysoi puolestaan Yle-kolumnissaan terävästi, että Marinin sutjakkaat liikkeet ovat omiaan ruokkimaan kyynistä politiikkakäsitystä: päättäjät hylkäävät jälleen kerran aatteensa ja siirtyvät makoisampien lihapatojen tai vegetacojen ääreen.
Marinin liikkeiden liika analysointi ja paheksunta johtavat kuitenkin harhapoluille. Enemmän kuin Sanna Marinin henkilökohtaisista päätöksistä kyse on edustuksellisen puoluepoliittisen kulttuurin välittäjäaineksen rapautumisesta ja “parvipolitiikan” noususta.
Tutkijat Arthur Borriello ja Anton Jäger analysoivat tuoreessa kirjassaan finanssikriisin aikana lentoon nousseiden vasemmistopopulististen puolueiden karua kohtaloa, mutta teos tarjoaa samalla erinomaisen katsauksen läntisen puoluepolitiikan rakennemuutokseen.
Borriello ja Jäger lainaavat kirjassaan vuonna 1950 syntynyttä ranskalaista filosofia Jean-Claudea Michéaa. Hän muistelee järkyttyneensä, kun tajusi lapsena, että aivan kaikki hänen kotikylänsä asukkaat eivät kuuluneet Ranskan kommunistiseen puolueeseen.
“Kuin he olisivat eläneet yhteiskunnan ulkopuolella”, filosofi muistelee vuonna 2019 antamassaan haastattelussa.
Lainaus kertoo paljon 1900-luvun puolivälin massapuolueiden ja niitä ympäröivien yhteiskuntien suhteesta. Omine sanomalehtineen, teattereineen ja urheilujärjestöineen puolueet toimivat välittäjäaineksena kansalaisten ja valtiovallan välillä. Paikallisosastoihin ja erilaisiin organisatorisiin tasoihin jaettu puolue oli parhaimmillaan miljoonien jäsenten joukkovoimaa kurinalaisesti käyttävä edustuksellinen nyrkki, joka pystyi painostamaan valtiollista politiikkaa haluamaansa suuntaan.
Sittemmin puoluepolitiikka on muuttunut. Viimeistään 1990-luvulle tultaessa massapuolueen oli syrjäyttänyt viestintäosaamiseen satsaava televisiopuolue, joka pyrki – aseinaan fokusryhmätutkimukset ja ekonomistien tunnetuksi tekemä vaihtoehdottomuuden retoriikka – puhuttelemaan politiikan keskikentän myyttistä mediaaniäänestäjää. (Marinin nykyisen pomon Tony Blairin aikoinaan kipparoima Ison-Britannian Labour-puolue on tapana nostaa paraatiesimerkiksi oikeaoppisesta televisiopuolueesta.)
Puolueiden asema yhteiskunnan välittäjäaineksena hapertui. Ylväät eurooppalaiset sosialidemokraattiset ja konservatiiviset kansanliikkeet näivettyivät. Britannian konservatiivit menettivät vuosien 1973 ja 1994 välillä miljoona jäsentä. Ranskan kommunistienkin jäsenmäärä romahti vuosien 1978 ja 1998 välillä runsaasta 600 000:sta noin 200 000:een.
Puoluetoiminta professionalisoitui, ja keskeiseksi tavoitteeksi nousi gallup- ja vaalikannatuksen ylläpito. (Onhan valtiovallalta saatava, nimenomaan vaalimenestykseen sidottu rahoitus noussut puolueiden tärkeimmäksi tulonlähteeksi.) Tiiviit kampanjajaksot ja liikkuvien, puoluepolitiikkaan kasvavassa määrin kiusaantuneesti suhtautuvien äänestäjien intensiivinen maanittelu korvasivat puoluedemokratian ytimeen perinteisesti kuuluneen, yhteistä maailmankuvaa ja luokkaidentiteettiä rakentaneen koulutustyön ja sosiaalisen toiminnan.
Joukkopuolueiden hyytyminen johti politiikan tutkija Peter Mairin kuulun teesin mukaan siihen, että poliittisen elämän keskelle syntyi vallankäytön “tyhjiö”. Sen täyttivät kansainväliset järjestöt ja teknokraattiset instituutiot, joiden ei ole tarpeen vastata tekosistaan kenellekään. Kansalaisten kyyninen etääntyminen politiikasta kiihtyi – ymmärrettävää kyllä.
Organisoituneen puoluetoiminnan ylläpitämien luokkaidentiteettien kuihtuminen ja politiikan mediajulkisuuden mullistanut digitalisaatio ovat jouduttaneet puoluekentän murrosta. Sosiologi Paolo Gerbaudo kirjoittaa ohuella organisaatiorakenteella operoivista Facebook- tai start-up-puolueista, jotka ovat olemukseltaan lähempänä riskirahoitusta tavoittelevaa kasvuyritystä tai some-ryhmää kuin teollisen ajan massapuoluetta.
Aivan kuten alustatalouden pelurit Uberista Woltiin lupaavat vähittäiskaupan tai taksikeskuksen kaltaisista välittäjistä vapautettua palvelukokemusta, Espanjan Podemos, Italian Viiden tähden liike ja Donald Trump ovat tarjonneet kannattajilleen suhdetta, joka on puhdistettu edustuksellisten instituutioiden läpinäkymättömistä, potentiaalisesti korruptoituneista välittäjärakenteista.
Kynnys osallistua politiikkaan eittämättä madaltuu, kun suhde puolueeseen alkaa muistuttaa Facebookin kirppisryhmän jäsenyyttä. Toisaalta tällainen yhteisö on vaarassa liueta olemattomiin, kun sen olemassaolon kannalta elintärkeä, usein herkeämättömästä mediahuomiosta ja onnistuneista viestintätempauksista riippuvainen liikevoima laantuu.
Paolo Gerbaudo kirjoittaa, että start-up-puoluedemokratiassa keskeiseen rooliin nousee puolueen tai liikkeen vetovoimaisen johtajan ja tämän kannattajakunnan likeinen suhde. Disruptiologiikalle ominaiseen tyyliin digitaalisen ajan johtaja on suorassa ja intiimissä yhteydessä kannattajiinsa, esimerkiksi Facebook- tai Insta-liven kautta. Siinä, missä tv-poliitikko oli vielä täysin riippuvainen perinteisestä massajulkisuudesta, voi start-up-päättäjä toimia myös vaihtoehtoisten julkisuuksien kautta ja ohittaa journalismin kaltaiset instituutiot ainakin osittain.
Politiikan influensserisoituminen voi – jälleen – madaltaa osallistumiskynnystä, mutta toisaalta poliitikon ja tämän seuraajaparven välisen suhteen intensiteetti voi lopahtaa yhtä nopeasti kuin se leimahtikin.
Arvaamattomasti käyttäytyvien seuraajaparvien tavoittelu ja edustuksellisten instituutioiden halveksunta ovatkin nousseet läntisen politiikan ytimeen. Politiikan establishmentin ja eliittien kritiikki on usein tapana laskea populistien synniksi, mutta tosiasiassa niin Emmanuel Macronin kaltaiset liberaalit sentristit, suomalaiset presidenttiehdokkaat kuin uusi äärioikeistokin pyrkivät etäännyttämään itsensä likaisten puolueiden paheista ja poseeraamaan autenttisina kansanliikkeinä.
Strategia on täysin ymmärrettävä. Moderneja yhteiskuntia halkoneiden luokkaidentiteettien hämärtyessä keskeiseksi politiikan subjektiksi nousee auttamattoman epämääräinen ja monitulkintainen “kansa”, jota kukin liike yrittää vuorollaan puhutella. Sinne tänne lehahtelevaa parvea puhuttelevaa ja tavoittelevaa populismia ei näin ollen tulisikaan tarkastella politiikan patologiana vaan uutena, ikään kuin väistämättömänä oletusasetuksena.
Sanna Marin -ilmiötäkin kannattaisi analysoida puoluepolitiikan kiihtyvän ohentumisen jatkumolla – politiikkana, jonka keskiössä ei ole niinkään sosiaaliseen tai luokkapohjaiseen kollektiivi-identiteettiin kasvaminen kuin digitaalisen hahmon – avatarin – ja tämän seuraajaparven intiimiltä ja voimaannuttavalta tuntuva suhde.
Se, että Sanna Marin toimii kuten toimii ja surffaa monen muun kärkipoliitikan tavoin talouden, politiikan ja bisneksen välillä, saa toki ärsyttää. Analyysit olisi kuitenkin syytä tarkentaa pikemminkin politiikan kulttuurin ja sille oleellisen välittäjäaineksen haurastumiseen kuin Marinin ymmärrettäviin uraliikkeisiin.
timoharjuniemi 