Talousjulkisuuden hallinnan vaikeudesta – eikö kriisitietoisuutta sittenkään ole riittämiin?

Viestinnän ja julkisuuden tutkimuksen kannalta Juha Sipilän porvarihallituksen alkutaival on ollut erityisen kiinnostavaa seurattavaa.

SSS-hallituksen ensimmäisiin kuukausiin hallitusvallassa liittyy useampikin media- ja julkisuustutkimuksen kannalta herkullinen seikka.

Ensinnäkin Sipilän hallitus on viestinnällisesti hyvin aktiivinen. Se järjestää aktiivisesti tiedotustilaisuuksia – milloin hallituksen “kärkihankkeista”, milloin niistä toimista, joilla Suomi ottaa vihdoin sen kaivatun “kilpailukykyloikan”.

Sipilän hallitus ja sen viestintä- ja media-avustajat tuntuvat ymmärtävän erinomaisesti nykyisen mediaympäristön hektisen tahdin: julkisuuteen syötetään alati aloitteita ja näkemyksiä, joilla pyritään takamaan hallituksen asema kriisijulkisuuden agendan määrittelyssä.

Jos hallitus ei rakenna agendaa, joku muu sen kyllä tekee.

Suomen talouskriisin diskurssin määrittelyssä hallitus tuntuu onnistuneen erinomaisesti.

Moderneissa yhteiskunnissa mediavälitteistä julkisuutta voi tarkastella tilana, jossa käydään ideologista ja poliittista kamppailua yhteiskunnallisten ilmiöiden – kuten vaikkapa työllisyyden tai taloudellisen taantuman – syistä, seurauksista ja ratkaisuista.

Median teksteissä ja kuvissa kamppaillaan oikeudesta määritellä todellisuutta.

Ja jos talouskriisin diskurssi rakentuu esimerkiksi sen olettaman ympärille, että Suomen on laskettava työntekijöiden palkkoja ja otettava “kilpailukykyloikka”, on myös tehdyn politiikan legitimiteetti vankemmalla pohjalla.

Tässä Juha Sipilän hallitus onkin onnistunut hienosti, ja eritoten valtamedioissa talouskriisi näyttää kehystyvän pitkälti SSS-hallituksen toivomalla tavalla – nimenomaan kansallisen kilpailukyvyn ongelmana, johon on vastattava leikkaamalla julkisia menoja, laskemalla palkkoja ja heikennettävä työntekijöiden neuvotteluasemaa työmarkkinoilla.

Hallitus on ollut tehokas määritellessään sanastoa, jolla kriisikeskustelua on käyty: sellaiset termit kuin “kilpailukykyloikka” tai “yhteiskuntasopimus” ovat vakiintuneet valtamedian sanavarastoon tehokkaasti.

Mediatutkimuksen valossa tämä on ymmärrettävää ja normaalia: esimerkiksi journalismin lähdekäytännöt, joissa valtaeliitit koetaan usein lähteistä kaikkein legitiimeimmiksi, tuottavat journalismin sisältöihin ikään kuin rakenteellista puolueellisuutta.

Salaliittoteorioita ei tarvita, vaan journalismi tuottaa usein jo rakenteellisista syistä sisältöjä, jotka ovat epäpolitisoivia ja eliittien agendan mukaisia.

Sitten on vielä Juha Sipilän hahmon viestinnällinen tenho. Sipilä, jonka yrittäjätaustajasta ja “insinöörimäisen” suorasukaisesta poliitikkotyylistä on kirjoitettu runsaasti, esiintyi eritoten vaalien alla ja välittömästi niiden jälkeen kaivattuna politiikan puhdistajana.

Sipilän piti putsata politiikka eturistiriidoista, konflikteista ja vastakkainasettelusta – sanalla sanoen politiikasta – ja tehdä Suomen johtamisesta kilpailukykykoneen teknokraattista virittelyä, jota ei motivoi niinkään mikään julki lausuttu poliittinen ideologia kuin kilpailukykytavoitteista juontuva liiketaloudellinen kalkyyli.

Sipilän tyylissä on oleellista nimenomaan hänen oletettu “insinööriytensä”: insinööriyteen liitetyt rationaalisuuden, tehokkuuden ja teknokraattisuuden hyveet erottavat Sipilän ideologian tai äänestäjien vaatimusten ohjaamista perinteisistä poliitikoista.

Sipilän tyyli istuu erityisen hyvin nyky-Suomeen, jossa poliitikotkin ovat “alkaneet matkia yritysjohtajien ja yritysten tyyliä kuten muutosjohtajuutta dynaamisuutta ja joustavuutta”.

Sipilä tuo tähän yhtälöön vielä tervetulleen ripauksen myyttis-agraarista talkoopuhetta, joka vetoaa hyvin suomalaiseen moraaliin ja työeetokseen.

Talkoopuhessa talouspolitiikka ei esiinny poliittisina tai ideologisina valintoina, vaan yksinomaan moraalin ja uhrautumisen kysymyksenä. Hyveellisyytenä, säästäväisyytenä ja ahkeruutena – tai sitten näiden ominaisuuksien puutteena.

Hallituksen aktiivisesta viestintälinjasta huolimatta Suomessa kuohuu liki ennennäkemättömällä tavalla. Hallituksen leikkaukset suututtavat, ja ammattiliitot valmistautuvat lakkoihin.

Eikö kriisitietoisuus olekaan iskostunut riittävän syvälle?

Kenties syytä voi hakea siitä, että suomalainen mediamaisema on muuttunut 90-luvun lama-ajoista. Tällöin mediaa hallitsi jossain määrin nykyisenkaltainen puhetapa leikkauksien väistämättömyydestä ja suomalaisten työmarkkinarakenteiden sopimattomuudesta globaaliin kilpailuun.

Toisaalta tälle puhetavalle on 2010-luvun mediaympäristössä huomattavan helppo löytää päinvastaisia tulkintoja. Ulkomaisten valtamedioiden tekstit, joissa kyseenalaistetaan suomalainen talouspolitiikka, leviävät sosiaalisessa mediassa ja päätyvät suomalaisten tiedotusvälineiden referoitaviksi.

Lisäksi muiden muassa kriittiset bloggaajat ja tutkijat ohittavat vaivatta kotimaiset journalistit, nuo suomalaisen talousjulkisuuden perinteiset portinvartijat. Talouden julkisuus murtautuu uusille alustoille.

Voisi arvioida, että hegemonista puhetapaa vaihtoehdottomuudesta on entistä vaikeampi ylläpitää.

Julkisuuden ammattilaiset ovat eittämättä taitavampia kuin koskaan, mutta samalla itse julkisuudesta on tullut entistä arvaamattomampaa ja liukkaampaa.