Brexit kertoo paljon median ja eliitin likeisistä suhteista

Torstaina 23.6. 2016 britit äänestivät Euroopan unionista eroamisen puolesta.

Brexit-päätös tarjoaa politiikan tutkijoille ja sosiologeille mutusteltavaa vielä  vuosiksi (vuolaasta Brexit-analyysivirrasta suosittelen tarttumaan esimerkiksi tähän Goldsmithsin tutkijan Will Daviesin hienoon kirjoitukseen) ja mediatutkijalle kiintoisan ikkunan poliittis-taloudellisten eliittien ja toimittajien likeisiin suhteisiin.

Ensimmäiseksi mieleen hiipii kysymys: minkä vuoksi ainakin suomalainen valtamedia näytti liputtavan niin avoimesti remain-päätöksen puolesta?

Lyhyt vastaus kuuluu kutakuinkin näin: niin mielellään kuin toimittajat mieltävätkin itsensä “vallan vahtikoiraksi” tai “neljänneksi valtiomahdiksi”, valtavirtamedia on enimmäkseen koneisto, joka pönkittää tiedotusvälineiden uutisagendaa hallitsevien lähteiden – poliitikkojen, virkamiesten ja muun muassa rahoitusmarkkina-analyytikkojen – tulkintoja yhteiskunnallisista ilmiöistä.

Tämän taustalla ei valitettavasti ole hämärää salaliittoa, vaan eliittiagendan korosteisuus jokapäiväisessä uutisjournalismissa juontaa ennen kaikkea rakenteellisiin seikkoihin: toimittajat haastattelevat päivästä toiseen samoja pääekonomisteja, analyytikkoja ja virkamiehiä, koska näin on aina tehty ja koska heidät mielletään tolkun ihmisiksi ja vertaisiksi. Näiden ihmisten kanssa on käyty samat koulut, ja tuon pankin viestintäosastolta saattaa löytyä seuraava duunipaikka. Päivittäisessä uutistyössä rutiinien kyseenalaistaminen on vaikeaa, minkä vuoksi toimittaja pyytää tänäänkin Nordean pääekonomistia perkaamaan Espanjan parlamenttivaalien tulosta.

Toisaalta toimittajan ammatilliseen itseymmärrykseen kuuluu vahvasti objektiivisuuden ihanne: itse ei saisi ottaa selvästi kantaa, ainakaan kommenttien tai kolumnien ulkopuolella, vaan pitäisi päästää eriävät näkemykset ääneen. Lukija tehköön päätelmänsä. (On tietysti selvää, että kyseessä on puhdas rituaali ja illuusio: journalisti tekee aina valintoja ja kehystää sosiaalista todellisuutta tietystä näkökulmasta, mutta objektiviisuuden ihanne on journalisteille yhtä kaikki tärkeä.)

Brittien EU-kansanäänestyksen kohdalla näytti kuitenkin siltä, että objektiivuuden rituaali saatettiin hylätä huoletta.

Uskon, että taustalla oli toimittajien vahva yksimielisyys siitä, että “vastuullisiksi”mielletyt poliittiset ja taloudelliset toimijat olivat yksimielisesti brittien EU-jäsenyyden kannalla: Remain-leiri edusti globaalia, järkevää ja arvoliberaalia eetosta ohittaen oikeisto-vasemmisto-jaon, ja brexitistit näyttäytyivät tunteiden ja selkäydinreaktioiden vieminä rasisteina, populistisen tabloid-lehdistön aivopeseminä punaniskapatriootteina. Toimittajien näkökulmasta kysymys ei siis politisoitunut: se ei tarjonnut journalisteille tilaisuutta jäsentää kysymystä kahden uskottavan eliittiryhmän välisenä kiistana, kuten journalismissa yleensä poliittisten kysymysten kohdalla toimitaan.

Toimittajien ei tarvinnut näin ollen esittää objektiivista, vaan kaikki saattoivat heittäytyä bremain-hyviksiksi, sillä nyt oli päivänselvää, ketkä edustavat järkeä ja oikeita arvoja.

Yllä kuvailtu tilanne on äärimmäisen ongelmallinen. Brexit, Trump sekä nationalismin nousu ja perinteisten keskustaoikeistolaisten ja -vasemmistolaisten voimien vajoaminen Euroopassa kielivät toimittajienkin hellimän globalisaatioprojektin perustavanlaatuisista vaikeuksista. Joillekuille rajojen katoaminen ja markkinoiden deregulaatio tarjoavat huiketa mahdollisuuksia nauttia kosmopoliittisesta elämäntyylistä. Toisille – kuten niille rapautuneiden, jälkiteollisten pohjoisenglantilaisten kaupunkien brexit-äänestäjille – se tarjoaa jatkuvaa huolta toimeentulosta ja kiihtyvää marginalisoitumista. Jos toimittajat eivät tavoita tätä kokemusta, vaan tuomitsevat globalisaation vastaisen oirehdinnan silkaksi nostalgiaksi ja muukalaiskammoksi (mitä brexitkin varmasti osittain on), näemme eri luokkien kansoittamien todellisuuksien entisestään kiihtyvää erkanemista.

Tästä näkökulmasta voi myös kysyä, onko toimittajan profession kurjistuminen yksiselitteisen huono asia. Jos nykytoimittaja ei pysty samastumaan muihin kuin eliitin edustajiin, niin kenties tarvitsemme toisenlaisessa luokka-asemassa olevia toimittajia.

EDIT: Lisätty kolmanteen kappaleeseen tarkennus suomalaisesta valtamediasta, sillä tässä mielenkiinnon kohteena on nimenomaan suomalaisten tiedotusvälineiden brexit-uutisointi.