Epidemiamalleista käydään kriittistä keskustelua, ja myös talousmallien oletukset olisi syytä avata

Korona on mallien, käppyröiden ja ennusteiden kulta-aikaa. Älylaitteiden kelmeässä kajossa tihrustetaan tartunta- ja potilasmääristä kertovia, päivittäin muuttuvia kuvaajia.

Mediavälitteinen pandemia on graafinen vuoristo, jossa on niin rankkoja nousuja kuin hengähdystaukoja tarjoavia laaksojakin. Puhe ylitettävistä ja taakse jääneistä ”huipuista” korostaa mielikuvaa kollektiivisesta patikasta. Vielä jaksaa.

Virus on ytimeltään biologinen ilmiö, mikä lienee osaltaan tukenut koronapolitiikan vahvaa malli- ja asiantuntijavetoisuutta. Asiantuntijat ovat koronajulkisuuden keskiössä, ja toisaalta poliitikot perustelevat tekemiään päätöksiä asiantuntijatiedolla ja eksperttien laatimilla malleilla.

Malleilla on tärkeä rooli epidemian hallinnassa. Viruksen liikkeitä mallintavat epidemiologit ja virologit laativat poliittisen päätöksenteon tueksi skenaarioita siitä, miten epidemiatilanne saattaa kehittyä ja onko terveydenhuollon kantokyky vaarassa. Näin poliitikot voivat tehdä päätöksiä kontakteja vähentävistä sulkutoimista ja muista rajoituksista.

Erilaisia epideemisiä skenaarioita rakentavista malleista ja niiden sisältämistä taustaoletuksista on samalla tullut poliittisen kiistelyn kohteita.

Oivallisen esimerkin mallien politisoitumisesta tarjoaa kunnallisvaalien siirrosta käyty keskustelu. Eduskuntapuolueiden puoluesihteerit päätyivät – tunnetusti perussuomalaisia lukuun ottamatta – kunnallisvaalien siirron kannalle sen jälkeen, kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL toi neuvottelupöytään erilaisia epidemiaskenaarioita sisältäneet laskelmansa.

Yksi THL:n esittelemistä skenaarioista povasi kunnallisvaalien paikkeille jopa 11 000 koronatartunnan päiväkohtaisia lukemia, mikä pelästytti valtaosan puoluesihteereistä.

THL:n karut luvut saivat kosolti julkisuutta. Moni piti niitä epärealistisina tai yliampuvina. THL:n lukuja luettiin kuin kauhukertomusta, vaikka luvut oli tarkoitettu pikemminkin ”matemaattiseksi laskuharjoitukseksi” kuin kuvaukseksi tulevasta.

Epidemiamalli ei pyrikään ennustamaan tulevaisuutta, vaan kuvaamaan sitä, miten epidemia saattaa käyttäytyä tietyissä olosuhteissa. Kun mallintaja törmäyttää olemassa olevan tartuntadatan oletuksiin, jotka liittyvät esimerkiksi ihmisten keskinäisten kontaktien määrään ja viruksen tartuttavuuslukuun, saadaan erilaisia skenaarioita epidemian mahdollisesta kehityksestä.

Näin malli toimii.

Moni tuntui silti ajattelevan, että THL:n laskelmat olivat poliittinen tilaustyö, joka tarjosi eritoten hallituspuolueille oivan verukkeen vaalien siirrolle.

Keskeisiksi politiikan oikeuttamisen välineiksi nousseista epidemiamalleista on syytä käydä kriittistä keskustelua. Ovatko mallien oletukset realistisia? Tuottaisivatko erilaiset oletukset erilaisia skenaarioita ja epidemiauria? Johtavatko tiettyihin oletuksiin nojaavat mallit liian löysään tai päinvastoin liian kireään epidemiapolitiikkaan?

Mallien sisältämät oletukset ihmisten käytöksestä ja muista tekijöistä on syytä alistaa moniääniselle julkiselle keskustelulle.

Tällaista keskustelua on käyty pitkin epidemiaa. THL:n esittämiä skenaarioita on arvioitu paitsi liian negatiivisiksi myös turhan optimistisiksi.  Eritoten viime keväänä julkisuudessa oli kosolti arvioita, joissa THL:n mallinnukset näyttäytyivät liian toiveikkaina. Malleista käytiin monipuolista asiantuntijakeskustelua, ja mallien taustatietoja vaadittiin julkisuuteen, yhteiseen syyniin.  

Mallinnuksesta käyty keskustelu on arvokasta. Niin ikään arvokasta on ollut keskustelu siitä, mitä mallit ovat ja toisaalta eivät ole. Ne eivät ole ennuste tulevasta, vaan tietyin oletuksin toimiva tapa tuottaa skenaarioita tulevasta. Jos oletukset muuttuvat, myös esiin piirtyvät skenaariot voivat muuttua.

Pandemiapolitiikka ei tietenkään ole ainut politiikan osa-alue, jossa malleilla on näyttävä rooli. Myös talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on täynnä erilaisia skenaarioita ja uria, jotka perustuvat niin ikään mallinnukseen ja joita käytetään päätöksenteon tukena ja perusteluina.

Vaikka media-arkemme on täynnä erilaisia talousskenaarioita, niiden oletuksista ei käydä yhtä kiihkeää debattia kuin epidemiaa kuvaavien mallien parametreista.

Moinen debatti voisi kuitenkin olla tervehdyttävää.

Kestävyysvaje, jolla kuvataan väestön ikääntymisestä aiheutuvia menopaineita, on jo pitkään ollut suomalaista poliittista keskustelua kehystävä superteema. Kestävyysvajelaskelmia tuottavien mallien oletuksista ei ole kuitenkaan käyty epidemiamallien kriittiseen puntarointiin rinnastuvaa debattia, vaikka julkisuuteen on syötetty aloitteita moniäänisen asiantuntijakeskustelun tarpeesta.  

Aikana, jona vaatimus politiikan tietoperusteisuudesta korostuu toistuvasti, tietoa tuottavia malleja on syytä puntaroida julkisuudessa. Mallintamisen kaltaiset työkalut ovat – kaikessa kuivakkaassa teknokraattisuudessaan – nykyaikaisen vallankäytön ydintä.

Kivettyessään järjellisen politiikan mahdollisuuksia rajaavaksi tilannekuvaksi mallit nousevat määräävämpään asemaan kuin politiikan ja asiantuntijatiedon suhdetta kuvaavissa ideaalimalleissa esitetään.

Mallien luomia skenaarioita voi toki tarkkailla ikään kuin seisovan pöydän vaihtoehtoina, joiden välillä poliitikko tekee arvovalintoja. Todellisuudessa jo mallit ja niiden oletukset saattavat muuttaa tietyt politiikkavalinnat houkutteleviksi tai toisaalta karteltaviksi.

Esimerkiksi valtiovarainministeriön malleja on arvosteltu siitä, että pidemmällä aikavälillä Suomen talouskasvu on niissä koko lailla samansuuntaista riippumatta siitä, onko Suomen lähiaikojen finanssipolitiikka kireää vai löysää.  

Tällainen mallintaminen voi tehdä talouspolitiikan ennenaikaisesta kiristämisestä jopa kohtuuttoman houkuttelevaa; pidemmällä aikavälillä kysynnällä ei ole merkitystä, vaan talouskasvun vauhdin määräävät työmarkkinoiden rakenteet ja muut tarjontatekijät.

On samalla tärkeää huomata, että samoin kuin epidemiamallit myös talousennusteet saattavat poiketa tosielämän tapahtumista huomattavasti. Esimerkiksi Euroopan keskuspankki EKP on jo vuosien ajan arvioinut euroalueen inflaatiokehityksen eli kuluttajahintojen nousun roimasti yläkanttiin.

Kyse ei ole teknokraattien juonesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että mallien tuottamat skenaariot eivät aina vastaa eriskummallista tosielämää. Inflaatioennusteiden epävarmuus on kuitenkin syytä panna merkille, kun inflaatio alkaa saada jalansijaa julkisessa keskustelussa ja tulevaa hintojen nousua aletaan käyttää talouspoliittisten argumenttien pohjana.

Vaatimukset asiantuntijamalleista käytävästä kriittisestä keskustelusta on tietysti helppo sivuuttaa asiantuntijoiden ja virkahenkilöiden vaarallisena politisointina. Joku syyttää taas valtiovarainministeriötä kavalien uusliberaalien salajuonien punomisesta.    

Mallien taustojen, oletusten ja puutteidenkin kriittinen julkinen arviointi voisi päinvastoin tervehdyttää politiikan ja asiantuntijatiedon välistä suhdetta. Kun malleja ja niiden keskiössä toimivia tieteellisiä kaavoja avataan, ilma malleista ja asiantuntijuudesta käytävän keskustelun ympärillä vaihtuu ja puhdistuu.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen selvityksen mukaan suomalaiset luottavat julkisten instituutioiden tuottamiin ennusteisiin. Vaikka perussuomalaisten kannattajat suhtautuvatkin keskimääräistä epäilevämmin THL:n ja Tilastokeskuksen kaltaisiin tiedontuottajiin, suomalaisten luottamus asiantuntijainstituutioihin vaikuttaa melko vankalta.

Maallistuneissa yhteiskunnissa asiantuntijuus on keskeinen politiikan oikeuttamisen tapa. Myös tutkijat peräävät poliitikoilta tutkittuun tietoon pohjautuvia päätöksiä.

Kun politiikka sitten toivotusti asiantuntijavetoistuu, tiedettä kohtaan koetun luottamuksen vaaliminen edellyttää avoimuutta ja teknokratian yllä häilyvän mystiikan hälventämistä. Kun sekä mallien tekemisestä että niiden oletuksista käydään avointa keskustelua, asiantuntijuus saa oikeat mittasuhteet myös julkisessa keskustelussa.

Kun mallintamisen menetelmiä avataan, yliampuvimmat arviot asiantuntijuuden politisoitumisesta nuupahtavat. Asiantuntijuuden ja politiikan välinen työnjako voi selkeytyä ja myös monipuolistua. Vallitsevien mallien vastaisten politiikkaideoiden esittäminenkin saattaa käydä mahdolliseksi.

Vallitsevia malleja haastava poliitikko ei näyttäydy inhana populistina tai totuudenjälkeisyyden airuena – tieteellisiä malleja ja oletuksia kun on aina mahdollista rakentaa myös toisin.