Huoli totuudenjälkeisyydestä on kiinteä osa liberaalin julkisuuden dynamiikkaa

Uusien viestintätekniikoiden vaikutukset. Massojen arvaamattomuus. Huoli demokratiasta. Autoritarismi. Faktojen ja järjen kohtalo. Propaganda.

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun sosialismi ja fasismi haastoivat liberalismia ja lännen demokraattisia markkinayhteiskuntia, keskustelua demokratian ja julkisuuden tilasta hallitsivat tutunoloiset teemat.

Silloinkin elettiin rakennemuutoksen ja kuohunnan aikaa. Talouskriisi koetteli yhteiskunnallista vakautta, ja poliittisen elämän ulkopuolella pidetyt ihmisryhmät, kuten naiset ja urbanisoituneiden yhteiskuntien työväenluokka, koettelivat keskiluokkaisen valkoisen miehen asemaa julkisen elämän itseoikeutettuna dynamona.

Murrosten aika heijastui liberaalien eliittiryhmien huoleksi julkisen keskustelun tilasta ja viestinnän vaikutuksesta ihmisiin. Julkisen mielipiteen käsite, joka vielä 1800-luvulla kohotettiin ylvääseen asemaan nousevan keskiluokan kamppailussa yksinvaltiutta ja epädemokraattisia rakenteita vastaan, kääntyi tarkoittamaan alaluokkien vaarallista kyvyttömyyttä rationaaliseen ajatteluun.

Julkisesta mielipiteestä tuli huolenaihe. Se oli manipuloitavissa demokratian vastaisiksi intohimoiksi pr-tekniikoilla, joiden käyttöä julkisuudenhallinnan ammattilaiset olivat harjoitelleet pelottavalla menestyksellä ensimmäisessä maailmansodassa.

Liberaali julkisuus oli kriisissä. Klassisen liberalismin perusperiaatteet – sanan- ja julkaisunvapaus – eivät taanneetkaan ajatusten markkinapaikkaa, jossa totuus ja järki lopulta voittavat, vaan ne johtivat arvaamattomaan ja räjähdysherkkään viestintäympäristöön, jossa väkijoukot olivat demagogien ja sensaatiohakuisen kaupallisen lehdistön armoilla.

Julkisuutta oli ryhdyttävä sääntelemään ja kontrolloimaan. Pelkkä vapaa sana ei enää riittänyt, vaan rinnalle tarvittiin julkisen keskustelun moderointia ja hallintaa.

Tässä liberaalin julkisuuskäsityksen uudelleenmuotoilussa keskeisessä asemassa olivat lehdistön professionalisoituminen ammattimaiseksi tiedonvälitykseksi eli journalismiksi sekä valtion roolin vahvistaminen viestinnän sääntelyssä.

Professionaalisen journalismin synnyn osalta keskeistä oli lehdistön irrottautuminen politiikasta. Pikkuhiljaa lehdet katkoivat siteitään puoluepolitiikkaan ja muuttuivat kollektiivisten poliittisten identiteettien ylläpitäjistä ammattimaisiksi tiedonvälittäjäksi.

Objektiivinen journalismi – suurin piirtein sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme – syntyi ja omaksui muiden keskiluokkaisten professioiden tavoin normiston ja ammattietiikan, joihin sitoutumalla se saattoi palvella poliittisten ryhmittymien sijasta julkista, yhteistä hyvää.

Journalismin synty merkitsi oleellista muutosta liberaalin julkisuuden luonteessa. Siinä missä ideologisiin kantoihin sitoutuneet lehdet toimivat julkisuudessa poliittisten ryhmien äänenkannattajina, merkitsi ammattimaisen journalismin synty siirtymää portinvartioidun julkisuuden aikaan.

Journalistista tuli säällisen julkisen keskustelun teknokraatti, jonka syynin läpi näkemyksen tai mielipiteen oli päästävä ennen kuin se tavoitti massayleisön.

Myös valtion oli omaksuttava entistä vahvempi rooli viestinnän ja julkisuuden sääntelyssä. Euroopassa tämä näkyi ennen kaikkea julkisten yleisradioyhtiöiden syntynä. Ne alkoivat kasvattaa keskiluokkaisen normin mukaisia sivistyskansalaisia ideologiset ja luokkajaot ylittävän yhteisen edun nimissä.

Myös Yhdysvalloissa, jossa yleisradiotoiminnan perinne on tunnetusti heikko, valtio alkoi säännellä viestintää. Kaupallisten televisiokanavien uutistoimintaa säänneltiin muun muassa asetuksilla, jotka edellyttivät poliittisten näkemysten tasapuolista kohtelua.

Tämänkaltainen liberaali julkisuus on murentunut kiihtyvällä tahdilla jo muutaman vuosikymmenen ajan. Viestintäpolitiikassa on tehokkuuden ja innovaatioiden nimissä haluttu purkaa sääntelyä ja valtion roolia. Tämä on nostanut uudelleen esiin huolen journalismin viihteellistymisestä ja tiedonvälityksen liiasta sensaatiomaisuudesta.

Samaan aikaan journalismin liiketoimintamallien kriisi ja internet ovat romahduttaneet journalistien aseman julkisuuden portinvartijoina. Profession hyveille kintaalla viittaavat vale- ja vihauutissivustot nojaavat faktojen ja järjen sijasta poliittiseen vastakkainasetteluun, jota globaali finanssikriisi ja sen jälkihoito austerity-kuureineen lietsovat.

Portinvartijan voi ohittaa kuka tahansa, jolla on älypuhelin.

Journalistit ovat toistaiseksi vastanneet kriisiin peräänkuuluttamalla alan perushyveitä – totuudellisuuttaja vastuullisuutta–, vaikka hyytävä perusongelma vaikuttaisi olevan pikemminkin se, että ammattimaisen journalismin peruspilarit sulavat hurjaa vauhtia.

Taloudelliset ja teknologiset murrokset jäytävät journalismin liiketoiminnallista pohjaa ja yksinoikeutta tiedon popularisointiin, ja samalla taloudellinen ja poliittinen polarisaatio kurittaa sitä konsensushakuista keskiluokkaa, jota journalismi on perinteisesti puhutellut.

Näin kriisin koettelemassa lännessä ollaan jälleen ”totuudenjälkeisyyden” äärellä. Internet, joka vielä joitain vuosia sitten tarkoitti suurta demokraattista mahdollisuutta, näyttäytyykin yhä useammin uhkana, joka on pantava kuriin.

Vajaat sata vuotta sitten totuudenjälkeisyyteen reagoitiin perustamalla yleisradioyhtiöitä ja ottamalla kokonaisia viestintätekniikoita valtion hoteisiin. Nyt luotamme ennen kaikkea medialukutaidon lisäämiseen ja siihen, että julkisuutemme kolonisoineet teknojätit, kuten Google ja Facebook, alkavat käyttäytyä vastuullisesti ja rukata algoritmejaan.

En ole aivan vakuuttunut siitä, että tämä riittää.

Miksi avoimuus vastaan sulkeutuneisuus on riittämätön tapa hahmottaa poliittisia jakolinjoja

Populismin ja autoritarismin nousun keskellä moni kommentaattori on havahtunut siihen, että poliittisen vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu on vanhentunut ja riittämätön tapa hahmottaa myrskyisää poliittista todellisuutta.

Uusi jakolinja kulkee sen sijaan avoimuuden ja sulkeutuneisuuden välillä, kuten esimerkiksi liberalismin pää-äänenkannattaja The Economist toteaa.

Analyysi kulkee kutakuinkin niin, että poliittista keskustaa haastavat populistit oikealla ja vasemmalla ovat löytäneet toisensa hyökätessään globalisaatiota ja sääntöperustaista, monenkeskistä maailmanjärjestystä vastaan.

Toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja instituutioita, kuten Euroopan unionia ja erilaisia vapaakauppajärjestelyjä, puolestaan tukevat liberaalit, poliittiseen keskustaan itsensä asemoivat voimat, jotka ovat keränneet jäseniä ja kannattajia niin perinteisestä keskustaoikeistosta kuin -vasemmistostakin.

Ei oikeisto vaan vasemmisto, vaan avoimuus vastaan suljetut rajat.

Analyysissa on toki perää. Kuten tunnettu politiikan teoreetikko Chantal Mouffe huomauttaa, finanssikriisi käynnisti läntisessä maailmassa “populismin hetken”, joka myllertää perinteistä puoluekenttää ja nostaa erilaisten “ääriliikkeiden” suosiota. Mouffe arvioi, että lähitulevaisuuden merkittävimmät poliittiset kamppailut käydään autoritäärisen oikeiston ja populistisen vasemmiston välillä.

Monet Mouffen analyysin elementeistä ovat eittämättä lukijoille tuttuja. Kylmän sodan päättymisen jälkeen läntisessä maailmassa elettiin Mouffen mukaan demokratian jälkeistä, “post-demokraattista” aikaa. Tälle ajalle oli ominaista se, että (puolue)politiikassa demokratian tila näivettyi valinnaksi toisiaan muistuttavien keskustaoikeistolaisten ja -vasemmistolaisten puolueiden välillä.

Politiikassa mentiin eteenpäin konsensuksen hengessä, ilman aitoa debattia tai vaihtoehtoja. Eliitit edistivät globalisaatiota ja esimerkiksi Euroopan taloudellista integraatiota yksituumaisesti. Markkinoita avattiin, sääntelyä purettiin, ja keskuspankkien teknokraatit tasoittivat ajoittaiset kuprut.

Finanssikriisi ja sen jälkihoito kuitenkin kriisiyttivät konsensusprojektin legitimiteetin. Kipupisteet ja kauan kyteneet konfliktit –  rakennemuutos, tuloerojen pitkään jatkunut kasvu sekä erilaiset maahanmuuttoon ja etnisyyksiin liittyvät ristiriidat – räjähtivät populismiksi, puoluekentän murrokseksi ja talikoita heiluttelevien massojen globalisaatiokapinaksi.

Toistaiseksi tarina on siis tuttu ja jakolinjat vaikuttavat selviltä: avoimuutta puolustavat globalistit ottavat mittaa kansallismielisistä populisteista. Airbnb vastaan maakuoppa.

Väitettä ei kuitenkaan tarvitse kuin hieman raaputtaa, niin alta paljastuu monisyisempi kuva. “Populistisilla” liikkeillä on erilaisia näkemyksiä globalisaatiosta, eikä liberaalien voimien suhtautuminen kansainvälisyyteen vaikuta mitenkään yksioikoiselta.

Hyvän esimerkin tarjoaa äärioikeistolaisena ja populistisena pidetty saksalaispuolue Alternative für Deutschland (AfD), joka on joissain mielipidemittauksissa noussut jopa sosialidemokraattien ohi Saksan toiseksi suosituimmaksi puolueeksi.

Maahanmuuttoon liittyvillä linjauksillaan puolue eittämättä haastaa perinteiset valtapuolueet, mutta globalisaatiovastaisena sitä ei kuitenkaan voi pitää. Puolue painottaa tiukan talouskurin, kansainvälisen kilpailukyvyn ja vapaakaupan esteiden purkamisen merkitystä tavalla, joka ei oleellisesti haasta perinteistä uusliberaalia doktriinia.

Kyse ei ole vaihtoehdosta globaalille kapitalismille, vaan, kuten historioitsija Quinn Slobodian kirjoittaa, uusliberalismin versiosta, jossa vapaakaupan periaatteet pultataan kiinni tiukkaan maahanmuuttajakontrolliin, konservatiivisiin perhearvoihin ja islamofoobiseen ryhmäidentiteettiin.

(Oleellista kuitenkin on, että tällaiset kansallismieliset uusliberaalit suhtautuvat Euroopan unioniin ja sen instituutioihin kriittisesti: unioni on kadottanut alkuperäisen merkityksensä liberaalina järjestelynä, joka perussopimuksillaan pakotti jäsenvaltiot markkinakilpaan, ja ryvettynyt eritoten eurokriisissä tulonjakoautomaatiksi, joka pelastaa yli varojensa eläneitä luikurimaita.)

Myös vasemmistopopulististen liikkeiden suhtautuminen globalisaatioon ja sääntöperustaiseen järjestelmään on monisyisempää kuin monista analyyseista voi päätellä.

On totta, että esimerkiksi kreikkalainen Syriza ja espanjalainen Podemos ovat kritisoineet voimakkaasti Euroopan unionia ja eurooppalaista talouskuripolitiikkaa. Ne ovat kuitenkin puhuneet pikemminkin unionin reformoinnin ja vaihtoehtoisen talouspolitiikan puolesta kuin unionia vastaan.

Vasemmistopopulistisen Syrizan kohtaloksi koitui nimenomaan haluttomuus irrottaa Kreikka eurosta – päätös, joka ei jättänyt puolueelle enää vipuvartta kamppailussa velkojiaan vastaan -, ja maan entisen valtiovarainministerin Yanis Varoufakisin perustaman Diem25-liikkeen ytimessä on eurooppalainen yhteistyö.

Samaan aikaan läntisen Euroopan liberaalit ja sentristiset voimat ovat äärioikeiston pelossa taipuneet entistä tiukempaan maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kontrollointiin.

On siis totta, että läntinen puoluekenttä on murroksessa ja monet perinteiset puolueet hätää kärsimässä. Ajatus siitä, että uudet poliittiset jakolinjat asettuisivat avoimuus vastaan sulkeutuneisuus -janalle, on silti riittämätön. Vaikuttaa ennemminkin siltä, että kysymykset, joita moni suosittu populistinen liike pitää esillä, ovat verraten perinteisiä: ne liittyvät työelämän kysymyksiin, toimeentuloon, asumiseen ja palveluihin.

Se, että perinteisten puolueiden kyky puhua näistä kysymyksistä uskottavasti näyttää heikentyneen, ei vielä merkitse sitä, että vasemmistolla ja oikeistolla ei olisi enää merkitystä. Yleistysten sijasta kaivataan tapauskohtaista uusien liikkeiden ja puolueiden analyysia.