Taloushistorialla on ironiantajua. Tällä haavaa teknokraattista, valtiovarainministeriön tuimailmeisten virkahenkilöiden diktaattia mukailevaa talouspolitiikkaa ajaa Suomessa nimittäin tehokkaimmin ärhäkkäänä populistipuolueena aloittanut perussuomalaiset.
Puoluejohtaja, valtiovarainministeri Riikka Purran pöydälle voi kiikuttaa toinen toistaan synkempiä arvioita Suomen julkisen talouden tilasta, eikä Purra tunnu karsastavan rankkojakaan sopeutustoimia. On pakko tehdä, kuuluu valtiovarainministerin yksinkertainen, mutta ilmeisen toimiva viesti julkisuudessa.
Kamreeripuolueeksi muuttuneen perussuomalaisen puolueen synnytti puoluepolitiikan vaiheittainen epäpolitisoituminen. Edesmennyt politiikan tutkija Peter Mair kehitteli jo vuonna 2006 teesiään puoluepolitiikan ontoksi kovertumisesta. Mairin mukaan massaliikkeinä syntyneet puolueet menettivät 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana orgaanisen yhteytensä kansalaisyhteiskuntaan ja alkoivat muovautua ennen kaikkea vaali- ja kampanjaorganisaatioiksi. Jäsenmäärien huvetessa vaalimenestys, parlamenttipaikat ja puoluetuki alkoivat painaa myös puolueiden tilinpäätöksissä aiempaa enemmän. Puolue kuin puolue alkoi pyrkiä kohtia ideologista keskustaa, ja valta ulkoistettiin mieluusti virkamiehille, teknokraattisille organisaatioille ja ylikansallisille järjestöille.
Tähän rakoon niin sanotut populistiset liikkeet iskivät 2000-luvulla ja eritoten vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa. Timo Soinin perussuomalaiset rakensi jytkynsä eurokriisin aikaisen tukipakettikeskustelun ja valtapuolueiden ääneen lausumattoman EU-konsensuksen varaan. Kukaan ei halunnut puhua tylsistä EU-asioista, mikä avasi Eurooppa-politiikan kyljen riitasointuiselle politisoinnille. Perussuomalaiset tarjosi vaihtoehdon teknokraattiselle direktiivipuheelle.
Perussuomalaiset poikkeaakin merkittävässä määrin 1900-luvulla syntyneistä, perinteisistä intressi- ja massapuolueista. Eurooppalaista modernia puoluekenttää on perinteisesti leimannut työnjako, jossa työväenpuolueet organisoituivat teollisen proletariaatin joukkovoimaksi. Keskustaoikeiston hoteille jäi yrittäjien, pikkuporvariston, vähitellen kasvaneiden toimihenkilö- ja virkamiesmassojen sekä pääomaluokan etujen edistäminen.
Yleisestä poliittisesta turhaumasta ja ontoksi kovertuneen puoluepolitiikan jättämästä tyhjiöstä syntyneellä perussuomalaisilla ei ole moista painolastia. Vailla historiallis-materialistista pohjaa toimiva populistipuole on ideologisesti joustava. Se operoi ennen kaikkea mediavälitteisten kaunojen menovedellä ja rakentaa antagonistisen me vastaan ne -asetelman kulloisenkin tarpeen mukaan. Aiemmin vastakkainasettelu kulki EU-eliitin ja tavan kansan välillä, nyt se jäsentyy pikemmin tuottavan veronmaksajan ja paisuneen hyvinvointivaltion kupeessa loikoilevan elättimassan välille.
Tällaisen ideologisen joustavuuden ansiosta populistipuolue on mitä tehokkain teknokraattipuolue. Populistipuolueen puheenjohtajana Purra on puhunut tarpeesta uudistaa suomalainen poliittinen kulttuuri. Kritikoidessaan suomalaista puoluejärjestelmää sen taipumuksesta ostaa ääniä julkisen talouden kustannuksella Purra kuulostaa ennen kaikkea ekonomistilta, joka tarkastelee politiikkaakin kauppapaikkana.
Ekonomisteilla onkin Purrassa oiva työrukkanen. Asialleen aidosti omistautunut, itsensä fiskaalikonservatiiviksi määritellyt Riikka Purra voi viitata kintaalla korporatiivisen systeemin edusnaisille ja -miehille ja toteuttaa valtiovarainministeriön kamreerilinjaa äärimmäisen tehokkaasti.
timoharjuniemi 