Talouden tutkimuslaitokset toimivat sekä tieteen että politiikan kentillä

Riippumatonta taloustieteellistä tutkimusta? Ekspertiisin valekaapuun verhottua poliittista vaikuttamista?

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo käynnisti Ylelle kirjoittamallaan kolumnilla kiinnostavan keskustelun tieteen ja poliittisen vaikuttamistyön rajapinnoista.

Hiilamon kolumnin ajankohtaisin kärki osui Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan julkaisemaan, talouden pelastuspaketiksi nimettyyn raporttiin, jossa Etla esittää hallitukselle nipun ehdotuksia Suomen taloudellisen tilanteen korjaamiseksi.

Hiilamon mukaan Etlan paketissa esitetyt verolinjaukset ovat “valovuoden päässä riippumattomasta tutkimuksesta”. Kyse on pikemminkin pääomapiirien puolesta tehtävästä lobbauksesta, joka “verhotaan tutkimusasiantuntemuksen valepukuun”, Hiilamo kirjoitti.

Hiilamon kolumnia kritikoitiin. Somessa joukko maineikkeita asiantuntijoita riensi puolustamaan Etlan tutkimuseettistä suoraselkäisyyttä.

Etlan toimitusjohtaja, viiltäväkielisenä talouskeskustelijana itsekin tunnettu Aki Kangasharju syytti Hiilamoa politikoinnista ja muistutti, että Etla on akateeminen tutkimuslaitos, joka tuottaa vertaisarvioitua, alan journaaleissa julkaistavaa taloustieteellistä tutkimusta.

Sittemmin soppaa on sekoittanut muun muassa ekonomisti Heikki Pursiainen, joka omassa kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä kritikoi Hiilamoa ja Kangasharjua matalaotsaisen keskustelukulttuurin ruokkimisesta ja – kuin sivumennen – muistutti, että Etla on tutkimuslaitoksena tyystin toista maata kuin sosialidemokraattinen ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö.

Sivustajaseuraaja on eittämättä hämmentynyt? Kuka politikoi? Kuka tekee tieteellistä tutkimusta? Kenen tutkimusetiikka taipuu rahoittajien intressien alla?

Etla-Hiilamo-gate kieliikin eritoten politiikan perinpohjaisesta (talous)tieteellistymisestä, joka huokoistaa tieteen tuloksista johdettujen suositusten ja eturyhmäpolitikoinnin välistä rajaa.

On vaikea kuvitella vakavasti otettavaa poliittista argumentointia, joka ei ammentaisi legitimiteettiään ja uskottavuuttaan tieteellisen tiedon maailmasta. Läpeensä sekulaaristuneissa yhteiskunnissa arvopohjaisetkin argumentit on perusteltava tutkittuun tietoon ja numeroiden todistusvoimaan nojaten.

Kun moderni politiikka on olemukseltaan tieteellistä, on kahden erilliseltä vaikuttavan kentän – politiikan ja tutkimuksen – suhde väistämättä jännitteinen.

Taloustieteellä on ollut erityisen keskeinen rooli politiikan tieteellistymisessä. Sosiologi Marion Fourcade on taloustiedettä koskevissa tutkimuksissaan todennut, että taloustieteen lauseoppi vakiintui 1900-luvun mittaan keskeiseksi osaksi poliittista päätöksentekoa.

Modernien yhteiskuntien hallinta alkoi edellyttää taloudellisen asiantuntijuuden muotoja, ja poliittinen elämä teknokratisoitui. Myös puolueet ja keskeiset poliittiset johtavat alkoivat ammentaa ideoitaan kasvavassa määrin nimenomaan talousoppineistolta.

Näin ollen politiikkaa, jota usein tarkastellaan – erotuksena tieteestä – arvojen konfliktin kautta, on entistä vaikeampi erottaa tutkimusperustaisesta argumentoinnista. Ilmiö näkyy raportteja, selvityksiä ja tutkimusjulkaisujakin tuottavien laitosten, säätiöiden ja instituuttien räjähdysmäisenä kasvuna.

Tuntuisikin kiistatta absurdilta, että yhteiskunnallista muutosta ajava liike tai puolue edistäisi asiaansa vetoamalla yksinomaan yhteisönsä abstraktiin arvopohjaan ja sivuuttaisi faktojen ja numeroiden kentällä käytävät kamppailut.

Millainen sitten on Etlan kaltaisten tutkimuslaitosten rooli tieteen ja politiikan ristiaallokossa? Tutkimuslaitokset toimivat tätä nykyä ikään kuin kahdella tasolla: toisaalta professionaalisen taloustieteen ja toisaalta poliittisen vaikuttamistyön alueilla.

Tutkimuslaitosserkkunsa Laboren (entinen Palkansaajien tutkimuslaitos) tavoin Etla – kiistatta – toimii ammattimaisen taloustutkimuksen kentällä. Etlassa työskentelevät tutkijat julkaisevat vertaiarvioituja artikkeleja, osallistuvat rahoitushakukierroksiin ja tekevät yhteistyötä yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa.

Tutkijat leikkivät kaikille akateemisille pätkätyöläisille tuttua rahoitustuolileikkiä, ja Etlassa työskentelevä taloustieteilijä voi oikean projektin sattuessa kohdalle hyvin siirtyä Laboren palkkalistoille – tai toisinpäin.

Valtaosa Etlan rahoituksesta onkin kilpailtua ja tulee esimerkiksi Suomen Akatemian ja EU-komission kaltaisilta rahoittajilta. Kannatusyhdistys, johon kuuluvat muun muassa Elinkeinelämän keskusliitto ja Teknologiateollisuus, kattaa noin kolmanneksen kuluista.

Samalla on selvää, että Etlalla on myös poliittinen haaransa. Etla ja eritoten sen johto pyrkivät avoimesti vaikuttamaan suomalaiseen talouspoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusraportit, toimenpidesuosituksia esittelevät pelastuspaketit ja median kautta toimiminen ovat keskeinen Etlan, kuten muidenkin tutkimuslaitoksen, strategiaa. Tällä tasolla Etla pyrkii vaikuttamaan maailmaan nimenomaan toimintaansa rahoittavan elinkeinoelämän näkökulmasta.

Tutkimuslaitokset ovat siis samanaikaisesti sekä ammattimaisia tutkimusorganisaatioita että politiikan työkaluja. Toiminnot ovat jossain määrin erillisiä (yksittäinen Etla-tutkija lienee kiinnostuneempi projektinsa rahoituksesta ja artikkelikäsikirjoituksen kohtalosta kuin talon johdon esittelemistä pelastuspaketeista), mutta niitä yhdistää vahva säie. Maailmassa, jossa päättäjän on vedottava numeroihin ja tutkimukseen, itsenäisen tutkimuslaitoksen vankka maine vahvistaa poliittisen vaikuttamistyön painoarvoa ja uskottavuutta.

Keskustelu tieteentekijöiden politisoitumisesta ja erilaisista valekaavuista kaipaa nykyistä hienosyisempää ymmärrystä paitsi taloustieteellisten tutkimuslaitosten luonteeta myös kehityskuluista, jotka ovat tehneeet politiikasta läpeensä tieteellistä.

Kolme pointtia ekonomistien ja vallan suhteesta

Taloustieteilijät eli ekonomistit ovat merkittäviä vallankäyttäjiä. Viime keväänä Yleisradio teki jutun, jossa tunnustettiin ekonomistien paikka yhteiskunnan ykkösselittäjinä – pallilla, joka on perinteisesti kuulunut sosiologeille.

Myös tieteen puolella ekonomistit ovat jyräämässä muut yhteiskuntatieteilijät.

Julkisessa keskustelussa taloustieteellä ja -tieteilijöillä on näkyvä rooli: taloustieteen auktoriteeteilta haetaan tukea poliittisille kannoille, minkä lisäksi taloustieteeseen perustuva järkeily nähdään julkisuudessa mieluusti politiikan lyhytjännitteisten pelien tolkullisena vastavoimana.

Politiikka on halpahintaista äänestäjäin kosiskelua, kun taas taloustiede edustaa käytännöllisyyttä ja faktoja.

Ekonomistien valta siis tunnustetaan. Mutta mihin heidän valtansa perustuu? Mitkä ovat ne kanavat, joiden kautta ekonomistit vaikuttavat yhteiskuntaan?

Taloustieteilijöiden valtaa voi lähestyä (ainakin) kolmelta kantilta: instituutioiden, kriisien ja julkisen keskustelun näkökulmista.

Ekonomistit ja instituutiot

Talouspolitiikka on, yksinkertaistaen, politiikan lohkoista vaikutusvaltaisin: talouspoliittisilla päätöksillä rakennetaan ne raamit, joiden sisällä esimerkiksi sosiaalipolitiikka tehdään.

Talouspoliittista valtaa käyttävät paitsi demokraattisesti valitut poliitikot myös – ja kenties jopa ennen kaikkea – merkittävimpien talouspoliittisten instituutioiden, kuten valtiovarainministeriöiden ja keskuspankkien, virkamiehet.

Näissä instituutioissa ekonomisteilla on vahva rooli; ja se on sitä vahvempi, mitä tehokkaammin nämä instituutiot on eristetty poliittisilta vaateilta ja konsensusta horjuttavalta eripuralta.

Suomalaisen talouspolitiikan tärkeimpien virastojen, Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön, poliittinen autonomia on perinteisesti ollut suurta. Jukka Pekkarisen ja Visa Heinosen mukaan virkamiesten talouspoliittinen valta juontaa autonomian aikaan, jolloin poliittisen järjestelmän heikkous teki mahtavimmista virkamiehistä merkittäviä vallankäyttäjiä.

Suomalainen teknokraattinen perinne, jossa aktiivisesti talouspolitiikkaa tekevät virastot on koettu politiikalta suojatuiksi, ”yhteistä hyvää” vaaliviksi linnakkeiksi, ulottuu siis kauas.

Sittemmin erityisesti VM:n ekonomistien valtaa on kasvattanut talouspolitiikan järjestelmällisen suunnittelun korosteinen asema suomalaisessa yhteiskunnassa: valtiovarainministeriön kansantalousosastolla ryhdyttiin 50–60­-luvulla määrittelemään suomalaisen talouspolitiikan tavoitteita. 1990-luvulla ja erityisesti lamakokemusten jälkeen valtiovarainministeriön valta kasvoi entisestään, kun Suomessa otettiin käyttöön kehysbudjetointi – menettely, jossa talouspolitiikka lyödään paljolti lukkoon kunkin hallituskauden alkajaisiksi.

Samanaikaisesti VM:n valtaa on kasvattanut koalitiohallitusten perinne: ideologisesti kirjavien hallitusten on ollut helppo tukeutua valtiovarainministeriön linjauksiin ja antaa leikkauspolitiikan henkilöityä ministeriön vahvoihin virkamiehiin.

Ekonomistit ja kriisit

Ekonomistien ja taloustieteellisten ideoiden roolia voivat kasvattaa myös taloudelliset kriisit, jolloin vanhojen taloudellisten mallien uskottavuus kärsii. Näin kävi Suomessa 90-luvun kriisin aikana, kun toisen maailmansodan jälkeinen hyvinvointivaltion ”kulta-aika” päättyi pankkikriisiin ja syvään lamaan.

Suomalaiset eliitit pitivät kriisiä suomalaisen yhteiskunnan epäonnistumisena. Kriisi herätteli eritoten VM:n, joka laati suomalaiselle talouspolitiikalle uudet suuntaviivat: vientiteollisuuden kilpailukyky ja tiukka menokuri leivottiin talouspolitiikan kärkihankkeiksi, joille muun politiikan tuli alistua.

Globaali finanssikriisi ja sitä eritoten Euroopassa seurannut leikkauspolitiikka antavat toisenlaisen esimerkin ekonomistien voimasta kriisien keskellä. Poliittisen talouden tutkijan Mark Blythin mukaan eurooppalaista talouskuria – julkisten menojen ja palkkojen leikkaamista kilpailukyvyn parantamiseksi – perusteltiin huippuekonomistien ajatuksilla.

Oikeutus talouskurille löytyi ”ekspansiivisen talouskurin” ajatuksesta. Italialaisen ekonomistin Alberto Alesinan tunnetuksi tekemä idea on yksinkertainen: julkisten menojen määrätietoinen leikkaaminen keskellä taantumaa elvyttää taloutta, kun tieto kutistuvasta julkisesta sektorista ja sitä myöten keventyvästä verorasitteesta innostaa kuluttajia kuluttamaan ja yrityksiä investoimaan.

Alesina teki vaikutuksen muiden muassa EU:n silloiseen talouskomissaariin Olli Rehniin.

Ekonomistit ja julkisuus

Ekonomistit käyttävät myös julkista valtaa. Ekonomistit ovat suosittuja uutislähteitä ja kommentaattoreja, minkä ansiosta he saavat rakentaa päivänpolitiikan agendaa.

Politiikan journalismissa ekonomisteilla on erityinen roolinsa: heidän tehtävänään on toimia ikään kuin politiikan vähäjärkisyyden paljastajina. Siinä missä politiikkaa kuvataan usein kyyniseksi peliksi tai lyhytjännitteiseksi ääntenkalasteluksi, nähdään taloustiede neutraalina maailman selittämisen tapana. Tällaisessa journalismissa politiikan ongelmaksi kehystetään usein se, että poliitikot ovat politiikan logiikan vankeja eivätkä siksi pysty toteuttamaan taloustieteen viisauksia.

Ekonomistit ovat julkisuudessa korosteisen anti-poliittisia hahmoja. Näin myös yhteiskunnallisen keskustelun arkijärki – itsestään selvän oikeat ja hyvät asiat – rakentuu paljolti ekonomistien argumenttien ympärille.

Vaarana ”ekonokratia”?

Taloustiede tuottaa hyödyllisiä näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja sitä pitää käyttää poliittisen päätöksenteon tukena. Taloustiede ei kuitenkaan ole totuus maailmasta, ja sen kyky selittää todellisuutta on rajallinen.

Vaarana on, että (valtavirtaisen) taloustieteen korosteinen asema yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä keskustelussa johtaa ”ekonokratiaan”, tilaan jossa muut kuin valtavirtaiseen taloustieteeseen perustuvat tavat käydä yhteiskunnallista keskustelua ovat silkkaa järjettömyyttä tai homeopatiaa.

Entistä monipuolisemman keskustelun kannalta ongelma ei näin ollen ole se, että meiltä puuttuisi Ekonomistikoneen kaltaisia palveluita, joista voi käydä katsomassa, mitä ekonomistit sanovat kulloisestakin asiasta. Palvelu, joka tuottaa julkisuuteeen jonkinlaista yleistä ekonomistikonsensusta, voi päinvastoin aidata legitiimiä talous- ja yhteiskuntapoliittista keskustelua entistä vaatimattomammalle laitumelle.

Ratkaisu parempaan talouskeskusteluun piilee pikemminkin aidosti monipuolisessa mielipiteenvaihdossa, joka kunnioittaa sekä taloustieteen muiden koulukuntien että tyystin eri tieteenaloilta ponnistavia argumentteja. Vastuu tästä on toki ekonomistien mutta ennen kaikkea muiden halukkaiden keskustelijoiden – toimittajien, yhteiskuntatieteilijöiden, kansalaisten – harteilla.