Talouden tutkimuslaitokset toimivat sekä tieteen että politiikan kentillä

Riippumatonta taloustieteellistä tutkimusta? Ekspertiisin valekaapuun verhottua poliittista vaikuttamista?

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo käynnisti Ylelle kirjoittamallaan kolumnilla kiinnostavan keskustelun tieteen ja poliittisen vaikuttamistyön rajapinnoista.

Hiilamon kolumnin ajankohtaisin kärki osui Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan julkaisemaan, talouden pelastuspaketiksi nimettyyn raporttiin, jossa Etla esittää hallitukselle nipun ehdotuksia Suomen taloudellisen tilanteen korjaamiseksi.

Hiilamon mukaan Etlan paketissa esitetyt verolinjaukset ovat “valovuoden päässä riippumattomasta tutkimuksesta”. Kyse on pikemminkin pääomapiirien puolesta tehtävästä lobbauksesta, joka “verhotaan tutkimusasiantuntemuksen valepukuun”, Hiilamo kirjoitti.

Hiilamon kolumnia kritikoitiin. Somessa joukko maineikkeita asiantuntijoita riensi puolustamaan Etlan tutkimuseettistä suoraselkäisyyttä.

Etlan toimitusjohtaja, viiltäväkielisenä talouskeskustelijana itsekin tunnettu Aki Kangasharju syytti Hiilamoa politikoinnista ja muistutti, että Etla on akateeminen tutkimuslaitos, joka tuottaa vertaisarvioitua, alan journaaleissa julkaistavaa taloustieteellistä tutkimusta.

Sittemmin soppaa on sekoittanut muun muassa ekonomisti Heikki Pursiainen, joka omassa kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä kritikoi Hiilamoa ja Kangasharjua matalaotsaisen keskustelukulttuurin ruokkimisesta ja – kuin sivumennen – muistutti, että Etla on tutkimuslaitoksena tyystin toista maata kuin sosialidemokraattinen ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö.

Sivustajaseuraaja on eittämättä hämmentynyt? Kuka politikoi? Kuka tekee tieteellistä tutkimusta? Kenen tutkimusetiikka taipuu rahoittajien intressien alla?

Etla-Hiilamo-gate kieliikin eritoten politiikan perinpohjaisesta (talous)tieteellistymisestä, joka huokoistaa tieteen tuloksista johdettujen suositusten ja eturyhmäpolitikoinnin välistä rajaa.

On vaikea kuvitella vakavasti otettavaa poliittista argumentointia, joka ei ammentaisi legitimiteettiään ja uskottavuuttaan tieteellisen tiedon maailmasta. Läpeensä sekulaaristuneissa yhteiskunnissa arvopohjaisetkin argumentit on perusteltava tutkittuun tietoon ja numeroiden todistusvoimaan nojaten.

Kun moderni politiikka on olemukseltaan tieteellistä, on kahden erilliseltä vaikuttavan kentän – politiikan ja tutkimuksen – suhde väistämättä jännitteinen.

Taloustieteellä on ollut erityisen keskeinen rooli politiikan tieteellistymisessä. Sosiologi Marion Fourcade on taloustiedettä koskevissa tutkimuksissaan todennut, että taloustieteen lauseoppi vakiintui 1900-luvun mittaan keskeiseksi osaksi poliittista päätöksentekoa.

Modernien yhteiskuntien hallinta alkoi edellyttää taloudellisen asiantuntijuuden muotoja, ja poliittinen elämä teknokratisoitui. Myös puolueet ja keskeiset poliittiset johtavat alkoivat ammentaa ideoitaan kasvavassa määrin nimenomaan talousoppineistolta.

Näin ollen politiikkaa, jota usein tarkastellaan – erotuksena tieteestä – arvojen konfliktin kautta, on entistä vaikeampi erottaa tutkimusperustaisesta argumentoinnista. Ilmiö näkyy raportteja, selvityksiä ja tutkimusjulkaisujakin tuottavien laitosten, säätiöiden ja instituuttien räjähdysmäisenä kasvuna.

Tuntuisikin kiistatta absurdilta, että yhteiskunnallista muutosta ajava liike tai puolue edistäisi asiaansa vetoamalla yksinomaan yhteisönsä abstraktiin arvopohjaan ja sivuuttaisi faktojen ja numeroiden kentällä käytävät kamppailut.

Millainen sitten on Etlan kaltaisten tutkimuslaitosten rooli tieteen ja politiikan ristiaallokossa? Tutkimuslaitokset toimivat tätä nykyä ikään kuin kahdella tasolla: toisaalta professionaalisen taloustieteen ja toisaalta poliittisen vaikuttamistyön alueilla.

Tutkimuslaitosserkkunsa Laboren (entinen Palkansaajien tutkimuslaitos) tavoin Etla – kiistatta – toimii ammattimaisen taloustutkimuksen kentällä. Etlassa työskentelevät tutkijat julkaisevat vertaiarvioituja artikkeleja, osallistuvat rahoitushakukierroksiin ja tekevät yhteistyötä yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa.

Tutkijat leikkivät kaikille akateemisille pätkätyöläisille tuttua rahoitustuolileikkiä, ja Etlassa työskentelevä taloustieteilijä voi oikean projektin sattuessa kohdalle hyvin siirtyä Laboren palkkalistoille – tai toisinpäin.

Valtaosa Etlan rahoituksesta onkin kilpailtua ja tulee esimerkiksi Suomen Akatemian ja EU-komission kaltaisilta rahoittajilta. Kannatusyhdistys, johon kuuluvat muun muassa Elinkeinelämän keskusliitto ja Teknologiateollisuus, kattaa noin kolmanneksen kuluista.

Samalla on selvää, että Etlalla on myös poliittinen haaransa. Etla ja eritoten sen johto pyrkivät avoimesti vaikuttamaan suomalaiseen talouspoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusraportit, toimenpidesuosituksia esittelevät pelastuspaketit ja median kautta toimiminen ovat keskeinen Etlan, kuten muidenkin tutkimuslaitoksen, strategiaa. Tällä tasolla Etla pyrkii vaikuttamaan maailmaan nimenomaan toimintaansa rahoittavan elinkeinoelämän näkökulmasta.

Tutkimuslaitokset ovat siis samanaikaisesti sekä ammattimaisia tutkimusorganisaatioita että politiikan työkaluja. Toiminnot ovat jossain määrin erillisiä (yksittäinen Etla-tutkija lienee kiinnostuneempi projektinsa rahoituksesta ja artikkelikäsikirjoituksen kohtalosta kuin talon johdon esittelemistä pelastuspaketeista), mutta niitä yhdistää vahva säie. Maailmassa, jossa päättäjän on vedottava numeroihin ja tutkimukseen, itsenäisen tutkimuslaitoksen vankka maine vahvistaa poliittisen vaikuttamistyön painoarvoa ja uskottavuutta.

Keskustelu tieteentekijöiden politisoitumisesta ja erilaisista valekaavuista kaipaa nykyistä hienosyisempää ymmärrystä paitsi taloustieteellisten tutkimuslaitosten luonteeta myös kehityskuluista, jotka ovat tehneeet politiikasta läpeensä tieteellistä.

Kolme pointtia ekonomistien ja vallan suhteesta

Taloustieteilijät eli ekonomistit ovat merkittäviä vallankäyttäjiä. Viime keväänä Yleisradio teki jutun, jossa tunnustettiin ekonomistien paikka yhteiskunnan ykkösselittäjinä – pallilla, joka on perinteisesti kuulunut sosiologeille.

Myös tieteen puolella ekonomistit ovat jyräämässä muut yhteiskuntatieteilijät.

Julkisessa keskustelussa taloustieteellä ja -tieteilijöillä on näkyvä rooli: taloustieteen auktoriteeteilta haetaan tukea poliittisille kannoille, minkä lisäksi taloustieteeseen perustuva järkeily nähdään julkisuudessa mieluusti politiikan lyhytjännitteisten pelien tolkullisena vastavoimana.

Politiikka on halpahintaista äänestäjäin kosiskelua, kun taas taloustiede edustaa käytännöllisyyttä ja faktoja.

Ekonomistien valta siis tunnustetaan. Mutta mihin heidän valtansa perustuu? Mitkä ovat ne kanavat, joiden kautta ekonomistit vaikuttavat yhteiskuntaan?

Taloustieteilijöiden valtaa voi lähestyä (ainakin) kolmelta kantilta: instituutioiden, kriisien ja julkisen keskustelun näkökulmista.

Ekonomistit ja instituutiot

Talouspolitiikka on, yksinkertaistaen, politiikan lohkoista vaikutusvaltaisin: talouspoliittisilla päätöksillä rakennetaan ne raamit, joiden sisällä esimerkiksi sosiaalipolitiikka tehdään.

Talouspoliittista valtaa käyttävät paitsi demokraattisesti valitut poliitikot myös – ja kenties jopa ennen kaikkea – merkittävimpien talouspoliittisten instituutioiden, kuten valtiovarainministeriöiden ja keskuspankkien, virkamiehet.

Näissä instituutioissa ekonomisteilla on vahva rooli; ja se on sitä vahvempi, mitä tehokkaammin nämä instituutiot on eristetty poliittisilta vaateilta ja konsensusta horjuttavalta eripuralta.

Suomalaisen talouspolitiikan tärkeimpien virastojen, Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön, poliittinen autonomia on perinteisesti ollut suurta. Jukka Pekkarisen ja Visa Heinosen mukaan virkamiesten talouspoliittinen valta juontaa autonomian aikaan, jolloin poliittisen järjestelmän heikkous teki mahtavimmista virkamiehistä merkittäviä vallankäyttäjiä.

Suomalainen teknokraattinen perinne, jossa aktiivisesti talouspolitiikkaa tekevät virastot on koettu politiikalta suojatuiksi, ”yhteistä hyvää” vaaliviksi linnakkeiksi, ulottuu siis kauas.

Sittemmin erityisesti VM:n ekonomistien valtaa on kasvattanut talouspolitiikan järjestelmällisen suunnittelun korosteinen asema suomalaisessa yhteiskunnassa: valtiovarainministeriön kansantalousosastolla ryhdyttiin 50–60­-luvulla määrittelemään suomalaisen talouspolitiikan tavoitteita. 1990-luvulla ja erityisesti lamakokemusten jälkeen valtiovarainministeriön valta kasvoi entisestään, kun Suomessa otettiin käyttöön kehysbudjetointi – menettely, jossa talouspolitiikka lyödään paljolti lukkoon kunkin hallituskauden alkajaisiksi.

Samanaikaisesti VM:n valtaa on kasvattanut koalitiohallitusten perinne: ideologisesti kirjavien hallitusten on ollut helppo tukeutua valtiovarainministeriön linjauksiin ja antaa leikkauspolitiikan henkilöityä ministeriön vahvoihin virkamiehiin.

Ekonomistit ja kriisit

Ekonomistien ja taloustieteellisten ideoiden roolia voivat kasvattaa myös taloudelliset kriisit, jolloin vanhojen taloudellisten mallien uskottavuus kärsii. Näin kävi Suomessa 90-luvun kriisin aikana, kun toisen maailmansodan jälkeinen hyvinvointivaltion ”kulta-aika” päättyi pankkikriisiin ja syvään lamaan.

Suomalaiset eliitit pitivät kriisiä suomalaisen yhteiskunnan epäonnistumisena. Kriisi herätteli eritoten VM:n, joka laati suomalaiselle talouspolitiikalle uudet suuntaviivat: vientiteollisuuden kilpailukyky ja tiukka menokuri leivottiin talouspolitiikan kärkihankkeiksi, joille muun politiikan tuli alistua.

Globaali finanssikriisi ja sitä eritoten Euroopassa seurannut leikkauspolitiikka antavat toisenlaisen esimerkin ekonomistien voimasta kriisien keskellä. Poliittisen talouden tutkijan Mark Blythin mukaan eurooppalaista talouskuria – julkisten menojen ja palkkojen leikkaamista kilpailukyvyn parantamiseksi – perusteltiin huippuekonomistien ajatuksilla.

Oikeutus talouskurille löytyi ”ekspansiivisen talouskurin” ajatuksesta. Italialaisen ekonomistin Alberto Alesinan tunnetuksi tekemä idea on yksinkertainen: julkisten menojen määrätietoinen leikkaaminen keskellä taantumaa elvyttää taloutta, kun tieto kutistuvasta julkisesta sektorista ja sitä myöten keventyvästä verorasitteesta innostaa kuluttajia kuluttamaan ja yrityksiä investoimaan.

Alesina teki vaikutuksen muiden muassa EU:n silloiseen talouskomissaariin Olli Rehniin.

Ekonomistit ja julkisuus

Ekonomistit käyttävät myös julkista valtaa. Ekonomistit ovat suosittuja uutislähteitä ja kommentaattoreja, minkä ansiosta he saavat rakentaa päivänpolitiikan agendaa.

Politiikan journalismissa ekonomisteilla on erityinen roolinsa: heidän tehtävänään on toimia ikään kuin politiikan vähäjärkisyyden paljastajina. Siinä missä politiikkaa kuvataan usein kyyniseksi peliksi tai lyhytjännitteiseksi ääntenkalasteluksi, nähdään taloustiede neutraalina maailman selittämisen tapana. Tällaisessa journalismissa politiikan ongelmaksi kehystetään usein se, että poliitikot ovat politiikan logiikan vankeja eivätkä siksi pysty toteuttamaan taloustieteen viisauksia.

Ekonomistit ovat julkisuudessa korosteisen anti-poliittisia hahmoja. Näin myös yhteiskunnallisen keskustelun arkijärki – itsestään selvän oikeat ja hyvät asiat – rakentuu paljolti ekonomistien argumenttien ympärille.

Vaarana ”ekonokratia”?

Taloustiede tuottaa hyödyllisiä näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja sitä pitää käyttää poliittisen päätöksenteon tukena. Taloustiede ei kuitenkaan ole totuus maailmasta, ja sen kyky selittää todellisuutta on rajallinen.

Vaarana on, että (valtavirtaisen) taloustieteen korosteinen asema yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä keskustelussa johtaa ”ekonokratiaan”, tilaan jossa muut kuin valtavirtaiseen taloustieteeseen perustuvat tavat käydä yhteiskunnallista keskustelua ovat silkkaa järjettömyyttä tai homeopatiaa.

Entistä monipuolisemman keskustelun kannalta ongelma ei näin ollen ole se, että meiltä puuttuisi Ekonomistikoneen kaltaisia palveluita, joista voi käydä katsomassa, mitä ekonomistit sanovat kulloisestakin asiasta. Palvelu, joka tuottaa julkisuuteeen jonkinlaista yleistä ekonomistikonsensusta, voi päinvastoin aidata legitiimiä talous- ja yhteiskuntapoliittista keskustelua entistä vaatimattomammalle laitumelle.

Ratkaisu parempaan talouskeskusteluun piilee pikemminkin aidosti monipuolisessa mielipiteenvaihdossa, joka kunnioittaa sekä taloustieteen muiden koulukuntien että tyystin eri tieteenaloilta ponnistavia argumentteja. Vastuu tästä on toki ekonomistien mutta ennen kaikkea muiden halukkaiden keskustelijoiden – toimittajien, yhteiskuntatieteilijöiden, kansalaisten – harteilla.

 

 

 

 

 

Budjettijulkisuus ja epäpoliittinen talouspolitiikka

 

Olemme jälleen saaneet seurata suomalaisen talouspoliittisen keskustelun jokavuotista julkista rituaalia: ehdotuksensa valtion ensi vuoden budjetiksi piakkoin julkistava valtiovarainministeriö vaatii julkisuudessa kurinalaista finanssipolitiikkaa ja rakenteellisia uudistuksia.

Viime päivinä ulostuloja on nähty viljalti: tänään maanantaina VM:n ylijohtaja Mikko Spolander vaatii ministeriön verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan työvoiman tarjonnan lisäämistä ja muistuttaa, että kevyeen finanssipolitiikkaan tai elvytykseen ei ole varaa. (Ja journalistit ovat toki uutisoineet Spolanderin vaatimuksista ahkerasti – esimerkiksi täällä ja täällä.)

Viime viikolla Yleisradio antoi puolestaan kosolti tilaa valtiovarainministeriössä talouspolitiikan koordinaattorina työskentelevälle Sami Yläoutiselle, joka korosti niin ikään rakenteellisten uudistusten ja tiukan finanssipolitiikan tärkeyttä.

Budjettijulkisuus ei kenties ole kovin jännittävää, mutta samanlaisena vuodesta toiseen toistuva harmaa näytelmä tiivistää osuvasti suomalaisen talouspolitiikan julkisuuden virkamiesvetoisuuden: kun poliittisesti valitut päättäjät vielä lomailevat, jurot virkamiehet kertovat kansalaisille talouspolitiikan realiteetit. Ero esimerkiksi Isoon-Britanniaan, jossa rituaali henkilöityy punaisen salkun kanssa poseeraavaan valtiovarainministeriin, on merkittävä: suomalainen budjettijulkisuus ruumiillistuu virkamiehen epäpoliittiseen hahmoon.

VM:n aktiivinen talouspoliittinen viestintä nostattaa toki silloin tällöin kritiikkiä, mutta yleisesti ottaen olemme hyväksyneet marssijärjestyksen, jossa VM raamittaa politiikan tilan. Politiikan toimittajan kannalta tilanne on tietysti herkullinen, ja pinnallisesti tylsissä budjettiuutisissa on mehevä narratiivi: tuhlailuun taipuvaiset poliitikot ovat heti nousukauden kynnyksellä aikeissa sortua löysäilyyn, jolta vain valtiovarainministeriön kaitselmus voi meidät pelastaa. Tiukassa tilanteessa – poliitikkojen painaessa päälle – valtiovarainministeriön kestävyys on koetuksella, kuten Helsingin Sanomien toimittaja Tuomas Niskakangas muistuttaa:

Paineet valtiovarainministeriön niskassa ovat kovat, sillä hallituspuolueista on kuulunut jo esityksiä uusiksi menoeriksi. Valtion kirstunvartijan roolia vetävä valtiovarainministeriö on puolestaan yrittänyt viestiä, että kohenevasta taloustilanteesta huolimatta valtiolla ei ole varaa päästää menokuria höltymään.

Suomalainen talousjournalismi, joka on ihastunut Raimo Sailaksen (ex-VM) ja Erkki Virtasen (ex-TEM) kaltaisiin vahvoihin virkamiespatriarkkoihin, juhlii valtiovarainministeriötä auktoriteettina, joka pakottaa järjen politiikan hollitupaan.  Toimittajalle, jonka ammatti-identiteettiin kuuluu kyynisyys politiikkaa kohtaan, tämä kertomus kelpaa hyvin.

Virkamiesten vahva julkinen asema kertoo tietysti ennen kaikkea suomalaisen talouspolitiikan institutionaalisista ominaispiirteistä. Valtiovarainministeriössä ja  Palkansaajien tutkimuslaitoksessa pitkän uran tehneen Jukka Pekkarisen mukaan suomalaiselle talouspolitiikalle on ominaista nimenomaan virastojen vahva asema. Suomen Pankki ja VM ovat olleet talouspolitiikan ankkureita koalitiohallitusten maassa, jossa riitaisalta vasemmistolta on puuttunut muiden Pohjoismaiden vasemmistopuolueille ominainen keynesiläinen identiteetti.

Näin Suomen talouspolitiikan pitkä linja on Suomen Pankin ja VM:n talouspoliittisten tilannekuvien historiaa. Näissä linnakkeissa on puolestaan jo vuosikymmenet korostettu tiukan finanssipolitiikan merkitystä ja koettu talouskriisit ennen kaikkea merkeiksi Suomen yhteiskuntamallin rakenteellisista heikkouksista.

Voi tietysti olla ihan perusteltua väittää, että pitkäjänteisyys ja epäpoliittisuus ovat seikkoja, joihin Suomen kannattaa taloudellisessa päätöksenteossa ankkuroitua. Mutta kenties valtiovarainministeriön asemasta suomalaisen talouspolitiikan ytimessä olisi vihdoin syytä käydä avoin julkinen keskustelu? Mitään epäpoliittista valtiovarainministeriön toiminnassa ei nimittäin ole, eivätkä kestävyysvajeen kaltaiset termit ole neutraaleja kuvauksia julkisen talouden haasteista, vaan ongelmallisia käsitteitä, joilla legitimoidaan poliittisia päätöksiä.

Eurooppa ei elvytä – tässä syyt

Muun maailman tavoin Eurooppa reagoi vuonna 2008 leimahtaneeseen globaaliin finanssikriisiin elvyttävällä finanssipolitiikalla. Jopa Saksa, jonka suhtautumista tasapainoisiin budjetteihin ja konservatiiviseen menopolitiikkaan on luonnehdittu fetisistiseksi, taipui elvyttämään vuonna 2009, kun maailmantalous oli romahtamaisillaan.

1930-luvun lamasta oli opittu jotain.

Vuonna 2010 tuuli kuitenkin kääntyi. Eurooppalaiset päättäjät alkoivat huolehtia työllisyyden sijasta julkisten talouksien kestävyydestä ja rahoitusmarkkinoiden luottamuksesta valtioiden velanmaksukykyyn. Kaikki ovat kohta kuin Kreikka, jos velkaantumista ei pysäytetä tiukoilla kulukuureilla. Tieteellistä selkänojaa talouskurin politiikalle tarjosi tutkimus, jonka mukaan antikeynesiläisen leikkauspolitiikka itse asiassa tukee kasvua valamalla uskoa sijoittajiin ja kuluttajiin.

Tätä nykyä talouskeskustelun sävy on hyvin toisenlainen. Jopa kiivaimmat kotimaisen talouskurin puolustajat myöntävät, että euroalueen ja Euroopan tulisi kokonaisuutena elvyttää rohkeasti. Helmikuussa elvytystä vaativien kuoroon liittyi OECD, joka usutti rikkaita maita ottamaan ilon irti matalasta korkotasosta ja satsaamaan infrahankkeisiin.

Miksi Eurooppa ei kuitenkaan halua elvyttää? Minkä vuoksi keynesiläinen talouspoliittinen ajattelu ei ota Euroopassa tuulta alleen siinä missä esimerkiksi Yhdysvalloissa?

Vastausta voi hakea valtiovarainministeriön entisen ylijohtajan, ekonomisti Jukka Pekkarisen (1989) mainiosta kirjoituksesta, jossa hän pohtii keynesiläisen talousajattelun vastaanottoa Pohjoismaissa. Pekkarinen tutkailee sitä, miten Suomi on sitkeässä antikeynesiläisyydessään pohjoismainen outolintu.

Pekkarinen kehottaa kiinnittämään huomiota talouden rakenteisiin (economic structure), poliittisiin voimasuhteisiin (power structure), vallitseviin instituutioihin (institutional features of the state) sekä ekonomistikuntaan (economic profession).

Pekkarisen kehikolla voi yrittää selittää myös euroalueen antikeynesiläisyyttä.

Talouden rakenteilla Pekkarinen viittaa erityisesti vaihtotaseeseen: tasapainoinen tai ylijäämäinen tase luo mahdollisuuksia kotimaista kysyntää elvyttävään talouspolitiikkaan. Euroalueen kaltaisella suurella valuutta-alueella, joka on lisäksi jatkuvasti huikean ylijäämäinen, tällaista rajoitetta ei ole. Tälla tavoin ei siis voi eurooppalaista elvytyskammoa selittää.

Toiseksi Pekkarinen tarkastelee puoluepoliittisia voimasuhteita ja erityisesti vasemmiston historiallista vahvuutta. Pekkarinen arvioi, että osittain Ruotsin ja Norjan keynesiläisyyttä Tanskaan ja Suomeen nähden selittää vahva ja yhtenäinen vasemmisto, jonka tavoitteita ay-liike on tukenut ja joka on saanut tukea agraaripuolueilta. Suomalainen ay-liike on puolestaan ollut heikompi ja vasemmisto riitaisampi.

Puoluekentän tarkastelu auttaa jo ymmärtämään Eurooppaa. Talouskurin politiikka ei ole kerännyt laajaa vastustusta eurooppalaisen keskustavasemmiston piirissä. Erityisen silmiinpistävää on, että  Saksan sosialidemokraattinen SPD on hyvin lähellä Euroopan talouspolitiikkaa hallinnoivan Angela Merkelin linjaa.

Talouspolitiikan vallitsevien instituutioiden tarkastelu valottaa Euroopan kuripolitiikan syitä niin ikään hyvin. Pekkarinen näkee suomalaisen antikeynesiläisyyden taustalla eritoten vahvalla itsenäisyydellä siunatun Suomen Pankin. Tällainen järjestely on omiaan tuottamaan konservatiivista talouspolitiikkaa. Tämä nähtiin hyvin Suomen 1990-luvun laman hoidossa, kun Suomen Pankki halusi pitää sinnikkäästi kiinni vahvan markan politiikasta sen hurjista seurauksista huolimatta.

EMU-rakenteet ovatkin suuri syy siihen, miksi eurooppalainen talouspolitiikka keskittyy leikkauksiin ja jatkuviin “rakenteellisiin uudistuksiin”. Euron talouskehikkoa nikkaroitaessa ajateltiin, että suhdanteita tasoittavasta finanssipolitiikasta on tullut tarpeetonta: tärkeintä on rakentaa staattinen säännöstö valtioiden julkisia alijäämiä ja velkaantumista rajoittamaan. Tästä johtuen komission politiikkaohjeet euromaille ovat pääosin kehotuksia leikata julkista kulutusta ja tehdä rakenneuudistuksia – suhdanteesta huolimatta. EKP:stä puolestaan rakennettiin poikkeuksellisen itsenäinen keskuspankki, jonka tulee paljolti Saksan vaatimuksesta keskittyä yksin hintavakauteen ja olla poliittisen kontrollin ulottumattomissa.

Jatkuva keskustelu euroalueen muutoksesta mahdolliseksi liittovaltioksi liittyy euron instituutioihin. Eri puolilla mannerta on alettu havahtua siihen, että yhteinen valuutta edellyttää talouspolitiikan nykyistä laajempaa koordinaatiota samoin kuin yhteisiä instituutioita, joiden kautta suhdanteita voidaan tasata.

Viimeiseksi Pekkarinen ohjeistaa pohtimaan ekonomistien ja talouspoliittisen ajattelun vaikutusta. Ruotsissa Tukholman koulukunnan nuoret keynesiläiset ekonomistit, kuten Gunnar Myrdal, löysivät ajatuksilleen vastakaikua Ruotsin demareista. Suomessa puolestaan talouspoliittinen keskustelu on ollut kauempana taloustieteellisestä tutkimuksesta ja teoriakehityksestä.

2010-luvun Euroopassa talouskuria haastavilla ideoilla on kehnosti elintilaa. Kukaan ei uskalla haastaa talouspoliittisen perinteensä ohjaaman Saksan vastentahtoisen hegemonista asemaa mantereen poliittisena johtajana, ja amerikkalaisten ekonomistien vyönkiristyskritiikille tuhahdellaan ylimielisesti. Kreikan Syriza yritti haastaa euroaluetta pohtimaan talouspolitiikkansa viritystä uudelleen, mutta myöntyi lopulta velkojiensa tahtoon. Seurauksena on vyönkiristysten jatkuminen ja Syrizan väistämättömältä vaikuttava kuihtuminen.

Voiko Euroopan linja sitten muuttua? Maailmantaloudessa on edelleen epävarmuuksia, joiden kärjistyminen saattaa laukaista eurokriisin uudelleen ja pakottaa Eurooppaa tarttumaan myös aktiiviseen finanssipolitiikkaan. Hädän hetkellä dogmit usein murtuvat.

Tällä hetkellä todennäköisemmältä vaikuttaa kuitenkin se, että tuttu eurooppalainen linja – onneton rämpiminen – pitää pintansa.

Viittaukset:

Pekkarinen, Jukka (1989). Keynesianism and the Scandinavien Models of Economic Policy. Teoksessa Hall, Peter (toim.) The Political Power of Economic Ideas. Keynesianism across Nations. Princeton University Press, Princeton.

 

 

 

Kolme syytä Suomen eurokannatukselle

Yleisradion Taloustukimuksella teettämän kyselyn mukaan suomalaiset suhtautuvat yhteisvaluutta euroon aiempaa kriittisemmin. Jopa 44 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoo, että heidän mielestään Suomi pärjäisi paremmin ilman euroa, kun 20 prosenttia uskoo, että Suomi pärjäisi nykyistä huonommin ilman euroa.

Kuitenkin jopa 54 prosenttia samaan kyselyyn vastanneista ilmoittaa, että äänestäisi eurossa pysymisen puolesta, jos asiasta järjestettäisiin nyt kansanäänestys.

Yleisradio muistuttaa samassa uutisessa, että euron kannatus on heikentynyt:

“Euron kannatus on kuitenkin muutamassa vuodessa hiipunut vauhdilla. Taloustutkimuksen neljä vuotta sitten tekemässä kyselyssä eurojäsenyys sai peräti 72 prosentin kannatuksen. Vastustajien osuus oli silloin vain 19 prosenttia.”

Euron kannatus siis hiipuu, ja euro nähdään entistä useammin Suomen kansantalouden ongelmana. Silti eurossa halutaan pysyä.

Nähdäkseni Suomen eurojäsenyyden ja yhteisvaluutan kannatuksen takaa voi paikantaa ainakin kolme tekijää.

1. Euroeron epävarmuus

Euroeron mahdollisuuden nostattamaa taloudellista epävarmuutta ja kuohuntaa lienee syytä pitää merkittävimpänä euron kannatustekijänä. Ei ole liioiteltua sanoa, että Suomen liittymistä rakenneongelmista kärsivään yhteisvaluuttaan pidetään yleisesti karmaisevana talouspoliittisena virheenä. Euroeron – eritoten Suomen yksipuolisen euroeron – seuraukset näyttävät kuitenkin epävarmoilta, ja ero yhteisvaluutasta aiheuttaisi kenties ainakin lyhyellä aikavälillä mittavan taloudellisen katastrofin.

Mahdollisimman hallittu euroero luultavasti edellyttäisi laajaa eurooppalaista konsensusta, jossa euro purettaisiin hallitusti, mutta poliittista tahtoa tällaiseen ei ole näkyvissä.

Parempi siis vakaa kituutus ja kriisi kuin europurun aiheuttama rysäys, suomalaiset ja eurooppalaiset tuntuvat yhä laajalti järkeilevan.

Yhteisvaluutan hallitun purkamisen vaikeus onkin tällä haavaa yksi euron olemassaolon tukipilareista. Kuten ekonomisti Roger Wessman asian tiivistää:

“Sitä [euroa] pitää kasassa se, ettei sitä pystytä purkamaan aiheuttamatta syvenevää kriisiä.”

2. Suomen (talous)politiikan pitkä linja

Suomen eurojäsenyys sopii Suomen talouspolitiikan pitkään linjaan. Kun Harri Holkerin vuoden 1987 muodostaman sinipunahallituksen ohjelmaan kirjattiin vakaan valuuttapolitiikan tavoite, perustui se ajatukseen, jonka mukaan markan säännöllisille devalvaatioille perustunut malli tuli korvata vakaalla valuutalla (Kantola 2002, 99). Laman oloissa sitkeä vakaan valuutan politiikka osoittautui tietenkin huimaksi erheeksi, ja Suomi joutui devalvoimaan markan vuonna 1991. Markka päästettiin kellumaan vuonna 1992.

Kriisin jälkeen suomalaiset talouspoliittiset eliitit halusivat kuitenkin yhä päättäväisemmin irti kansallisen valuutan tuomasta poliittisesta liikkumatilasta, ja vuonna 1996 markka liitettiin EU:n valuuttakurssimekanismiin ERM:ään. Samalla otettiin tärkeä askel kohti yhteisvaluuttaa ja luovuttiin lopullisesti devalvaation mahdollisuudesta.

Ylipäänsä eurojäsenyyden voi nähdä luontevana osana suomalaista talouspoliittista ajattelua, jossa talouspoliittista valtaa halutaan rajata poliittisen ulkopuolelle.

Kun eurojäsenyys istuu hyvin suomalaiseen talouspoliittiseen konsensukseen, ei jäsenyys yhteisvaluutassa myöskään politisoidu, eli siitä ei tule poliittisten erimielisyyksien kohde. Kun Suomessa niin kokoomus kuin sdp ovat nähneet euron merkittävänä integraatioaskeleeena, joka juoksuttaa Suomen kohti läntisiä vertaisiaan, on euron ongelmia kenties vaikea tunnistaa tai tunnustaa.

Muutkaan puolueet eivät ole aktiivisesti politisoineet Suomen jäsenyyttä eurossa. Vasemmistossa kritiikki euroa kohtaan saatetaan yhä samastaa nationalistiseen uhmaan, ja myös perussuomalaiset ovat hallitusvastuuseen jouduttuaan omaksuneet suomalaisen poliittisen eliitin eurokonsensuksen, joka tuntuu tarkoittavan lähinnä Saksan europolitiikan myötäilyä.

Myös lehdistö on Suomessa perinteisesti jakanut eliittinäkemyksen eurosta ja EU-integraatiosta (ks. Mörä 1999) – vaikkakin viime vuosina kriittiset puheenvuorot yhteisvaluutasta ja Suomen jäsenyydestä ovatkin lisääntyneet huomattavasti.

3. Geo- ja identiteettipolitiikka

Vanhan viisauden mukaan Suomen europäätös oli paitsi talous- myös turvallisuus- ja identiteettipolitiikkaa. Näin eittämättä oli. Euron katsottiin ankkuroivan Suomen lopullisesti läntiseen Eurooppaan ja niihin pöytiin, joissa päätetään.

Lähteet:

Kantola, Anu (2002) Markkinakuri ja managerivalta.

Mörä, Tuomo (1999) EU-journalismin anatomia.

 

Valtiovarainministeriön valta

“Minä pidän demokratiassa äärimmäisen ongelmallisena, että VM:n virkamiehet neljä viikkoa ennen vaaleja julkistavat yksiselitteisen arvion, että tämä on se talouspolitiikan linja, joka on toteutettava.”

Näin arvioi suomalaisen talouspolitiikan demokraattista mandaattia Helsingin yliopiston julkistalouden tuore professori Markus Jäntti Talous & Yhteiskunta -lehden haastattelussa.

Jäntti nostaa haastattelussa esille useita kiinnostavia seikkoja muun muassa suomalaisesta talouspoliittisesta keskustelusta ja päätöksenteosta.

Erityisen pistävästi hän kommentoi sitä tapaa, jolla valtiovarainministeriö (VM) on ottanut suomalaisen talouspolitiikan keskeisimmän linjanvetäjän aseman.

Jäntti esimerkiksi referoi Facebookissa seuraamaansa keskustelua, johon osallistuivat ainakin VM:n kansantalousosaston osastopäällikkö Markus Sovala ja sosiologian professori Juho Saari Itä-Suomen yliopistosta:

“Juho Saari esitti kysymyksen, miksi Suomessa käytetään niin vähän simulointimalleja politiikan vaikutusten arviointiin. Se oli aika pitkä keskustelu, mutta Sovala sanoi siinä monia ihan mielenkiintoisia asioita, joista yksi oli se, että VM:ssä ei tuoteta erilaisia vaihtoehtoisia politiikkalaskelmia, koska poliitikot aina valitsisivat sen helpoimman vaihtoehdon.”

Valtiovarainministeriöstä on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut suomalaisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan merkittävimpiä vallankäyttäjiä.

VM:n rooli vahvistui eritoten 1990-luvun laman ja pankkikriisin myötä.

Suomen 90-luvun lamaa voi pitää hetkenä, jolloin kansalliseen kilpailukykyyn, yhteiskunnan lävitse ulottuvaan tehokkuuteen ja julkisen sektorin karsimiseen perustuvat politiikkaideat korvasivat keynesiläisemmän hyvinvointivaltioajattelun talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskiöstä.

Valtiovarainministeriön rooli uuden agendan muotoilussa oli merkittävä.VM:stä tuli eräänlainen “ideologinen virasto”, joka alkoi tuottaa politiikka-aloitteita hallitusten tarpeisiin. Samalla VM laati listat julkisen talouden menoleikkauksista, jotka ovatkin henkilöityneet vahvasti VM:n entiseen valtiosihteeriin Raimo Sailakseen.

Menokuria ja VM:n valtaa finanssipolitiikassa on betonoitu myös kehysbudjetoinnin käyttöönotolla.

Suomessa VM:n vahvaa asemaa ovat korostaneet monipuoluehallitukset. Vahva, asemansa tunteva ja sitä rohkeasti käyttävä ministeriö toimii konsensuksen rakentajana monipuoluehallituksille. Myös poliitikkojen on mukava vierittää vastuu “vaikeista päätöksistä” VM:n virkamiesarvioiden kontolle.

Valtiovarainministeriö paaluttaa näin ollen rajat sille, mitä suomalaisessa talous- ja yhteiskuntapolitiikassa voidaan tehdä.

Erityisen selvästi tämä näkyi viime kevään edustakuntavaalien yhteydessä, kun talouspolitiikan konsensus löytyi erittäin nopeasti sen jälkeen, kun valtiovarainministeriön virkamiehet tulivat vaalien alla julkisuuteen leikkausesityksensä kanssa.

Puolueiden on helppo asettua ei-ideologisiksi ja teknokraattisiksi miellettyjen virkamiesarvioiden taakse. Talouspoliittiset valinnat epäpolitisoituvat. Arvokeskustelua saa käydä leikkausten kohteista, mutta politiikan suuri linja on tekninen laskelma, ei ideologinen valinta.

Myös tiedotusvälineissä VM:n viesti oli vahvasti esillä, ja puolueiden esityksiä leikkaustarpeesta arvioitiin VM:n virkamiestyötä vasten. Julkisuudessakin valtiovarainministeriö  nauttii roolistaan, jossa se saa määritellä, mikä on kulloinkin järkevää, toivottavaa tai “vastuullista” talouspolitiikkaa. Tällainen poliittisten vaihtoehtojen pelitilan määrittely on poliittista vallankäyttöä suurimmillaan.

Demokratian kannalta tilanne on vähintään ongelmallinen. Mikä on äänestäjän kuluttajansuoja, jos puolueiden vaaliohjelmiin kirjatuista poliittisista päämääristä tulee merkityksettömiä ja hallitusohjelman ydin löytyy aina sopivasti vaalien alla ilmestyvästä valtiovarainministeriön raportista?

 

 

 

 

 

 

 

Miksi Suomi rakastaa saksalaista talouspolitiikkaa?

Suomi rakastaa saksalaista talouspolitiikkaa. Helsingin Sanomat otsikoi, kuin helpottuneena huokaisten, että valtiovarainministeri Stubbin mukaan taantumassa kärvistelevä Suomi ja Saksa ovat edelleen “samassa euroleirissä”, vyönkiristysten puolella löysäilijöitä vastaan – siitäkin huolimatta, että kritiikki euroalueen ajamaa talouskurilinjaa kohtaan ei tunnu laantuvan.

Suomalaisille Saksa edustaa jonkinlaista hyvejohtajuutta. Koko Euroopan Mutti,  maanosan valitsemaa austerity-politiikkaa ruumiillistava Angela Merkel on hellänankara ja pihi kotirouva, joka hoitaa Euroopan taloutta kuin yhtä isoa kotitaloutta, kukkaronnyörejä tarkasti valvoen.  Merkelin Saksan edustamat arvot eittämättä vetoavat Suomeen, jossa kansantaloutta on tavattu ajatella epäpoliittisena sfäärinä, isona kotitaloutena, jossa on elettävä “suu säkkiä myöten”.

Kuten valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen* (1989, 325) mainiosti kuvasi suomalaista talouspoliittista perinnettä runsas neljännesvuosisata sitten, kartoittaessaan syitä sille, miksi keynesiläinen, suhdanteita aktiivisesti tasoittava talouspolitiikka ei Suomessa ollut saanut samanlaista jalansijaa kuin muissa Pohjoismaissa:

“(T)he state has largely been seen as an economic agent comparable to any private one, operating under a borrowing constraint even more severe than that of other agents.”

Suomalainen perinne tuntuisi siis viihtyvän hyvin saksalaisen taloustradition kyljessä, karsastetaanhan sielläkin perinteisesti Keynesiä ja vannotaan pikemminkin sääntöperusteisen kuin aktiivisen finanssipolitiikan nimiin.

Tekee kuitenkin mieli kysyä, tulisiko Suomen – Saksan konservatiivisen talouspoliittisen linjan myötäilyn sijasta – kyseenalaistaa Saksan ajaman linjan hyöty Suomelle – ja Euroopalle.

On nimittäin jo varsin pitkään näyttänyt selvältä, että Euroopan talouskriisissä Saksa, mantereen itseoikeutettu hegemoninen toimija, on valitettavasti ennemminkin osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. Eurokriisin ratkaisuvaiheissa Saksa on sinnikkäästi vastustanut aloitteita, joilla euroalueen syviin rakenteellisiin ongelmiin voitaisiin puuttua. (Tässä vaiheessa on toki mainittava, että on erittäin kiinnostavaa seurata, miten Suomen tuore hallitus tulee suhtautumaan Saksan ja Ranskan sosialidemokraattisten talousministerien aloitteeseen eurointegraation merkittävästä syventämisestä – ajatus, jonka Sipilän hallitus ainakin ohjelmassaan torppaa.)

Samalla Saksa – rintamatovereinaan muiden muassa pieni ja sisukas Suomi – on ajanut keskellä kriisiä voimakkaan myötäsyklistä finanssipolitiikkaa, jolla on ruokittu kriisiä. Tämä on näkynyt Euroopan pitkittyneenä taantumana ja muun muassa Suomelle tärkeiden vientimarkkinoiden kuihtumisena.

Saksa on siis monella tapaa eurokriisin ytimessä – oli kyse sitten akuutista kriisinhoidosta tai Euroopan talous- ja rahaliiton rakenteesta, joka historiallisista syistä myötäilee Saksan omaa vientivetoista talouspolitiikan mallia (ks. Holappa 2014). Ja kuten Holappa toteaa:

“Saksan vaatima finanssi- ja rahapolitiikan säännöstö voi toimia mainiosti yhden maan sisällä, mutta ylikansallisena järjestelynä se johtaa joidenkin jäsenvaltioiden maksukyvyn heikentymiseen.”

Poliittisen oikeiston näkökulmasta Saksan peesaaminen voi olla tietyssä määrin ymmärrettävää. Tarjoaahan Saksan linja menoleikkauksineen ja kilpailukyvyn edellyttämine “rakenteellisine uudistuksineen” mahdollisuuden muun muassa julkisen sektorin menoleikkauksiin ja palkansaajien neuvotteluaseman heikentämiseen työmarkkinoilla.

Keskustavasemmiston perspektiivistä Saksa-fetissi on sen sijaan vähintään eriskummallinen: saksalaisvetoinen talouskuri on Euroopassa näkynyt nimenomaan työttömyytenä, palkansaajien aseman heikentymisena ja yhteiskuntien vähäosaisimpien kurjistumisena. Sekä keskustavasemmiston kroonisen kannatuskriisin syvenemisenä.

* Pekkarinen, Jukka (1989). Keynesianism and the Scandinavian Models of Economic Policy. Teoksessa Hall, Peter A. (toim.) The Political Power of Economic Ideas. Princeton University Press: Princeton.