Riippumatonta taloustieteellistä tutkimusta? Ekspertiisin valekaapuun verhottua poliittista vaikuttamista?
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo käynnisti Ylelle kirjoittamallaan kolumnilla kiinnostavan keskustelun tieteen ja poliittisen vaikuttamistyön rajapinnoista.
Hiilamon kolumnin ajankohtaisin kärki osui Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan julkaisemaan, talouden pelastuspaketiksi nimettyyn raporttiin, jossa Etla esittää hallitukselle nipun ehdotuksia Suomen taloudellisen tilanteen korjaamiseksi.
Hiilamon mukaan Etlan paketissa esitetyt verolinjaukset ovat “valovuoden päässä riippumattomasta tutkimuksesta”. Kyse on pikemminkin pääomapiirien puolesta tehtävästä lobbauksesta, joka “verhotaan tutkimusasiantuntemuksen valepukuun”, Hiilamo kirjoitti.
Hiilamon kolumnia kritikoitiin. Somessa joukko maineikkeita asiantuntijoita riensi puolustamaan Etlan tutkimuseettistä suoraselkäisyyttä.
Etlan toimitusjohtaja, viiltäväkielisenä talouskeskustelijana itsekin tunnettu Aki Kangasharju syytti Hiilamoa politikoinnista ja muistutti, että Etla on akateeminen tutkimuslaitos, joka tuottaa vertaisarvioitua, alan journaaleissa julkaistavaa taloustieteellistä tutkimusta.
Sittemmin soppaa on sekoittanut muun muassa ekonomisti Heikki Pursiainen, joka omassa kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä kritikoi Hiilamoa ja Kangasharjua matalaotsaisen keskustelukulttuurin ruokkimisesta ja – kuin sivumennen – muistutti, että Etla on tutkimuslaitoksena tyystin toista maata kuin sosialidemokraattinen ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö.
Sivustajaseuraaja on eittämättä hämmentynyt? Kuka politikoi? Kuka tekee tieteellistä tutkimusta? Kenen tutkimusetiikka taipuu rahoittajien intressien alla?
Etla-Hiilamo-gate kieliikin eritoten politiikan perinpohjaisesta (talous)tieteellistymisestä, joka huokoistaa tieteen tuloksista johdettujen suositusten ja eturyhmäpolitikoinnin välistä rajaa.
On vaikea kuvitella vakavasti otettavaa poliittista argumentointia, joka ei ammentaisi legitimiteettiään ja uskottavuuttaan tieteellisen tiedon maailmasta. Läpeensä sekulaaristuneissa yhteiskunnissa arvopohjaisetkin argumentit on perusteltava tutkittuun tietoon ja numeroiden todistusvoimaan nojaten.
Kun moderni politiikka on olemukseltaan tieteellistä, on kahden erilliseltä vaikuttavan kentän – politiikan ja tutkimuksen – suhde väistämättä jännitteinen.
Taloustieteellä on ollut erityisen keskeinen rooli politiikan tieteellistymisessä. Sosiologi Marion Fourcade on taloustiedettä koskevissa tutkimuksissaan todennut, että taloustieteen lauseoppi vakiintui 1900-luvun mittaan keskeiseksi osaksi poliittista päätöksentekoa.
Modernien yhteiskuntien hallinta alkoi edellyttää taloudellisen asiantuntijuuden muotoja, ja poliittinen elämä teknokratisoitui. Myös puolueet ja keskeiset poliittiset johtavat alkoivat ammentaa ideoitaan kasvavassa määrin nimenomaan talousoppineistolta.
Näin ollen politiikkaa, jota usein tarkastellaan – erotuksena tieteestä – arvojen konfliktin kautta, on entistä vaikeampi erottaa tutkimusperustaisesta argumentoinnista. Ilmiö näkyy raportteja, selvityksiä ja tutkimusjulkaisujakin tuottavien laitosten, säätiöiden ja instituuttien räjähdysmäisenä kasvuna.
Tuntuisikin kiistatta absurdilta, että yhteiskunnallista muutosta ajava liike tai puolue edistäisi asiaansa vetoamalla yksinomaan yhteisönsä abstraktiin arvopohjaan ja sivuuttaisi faktojen ja numeroiden kentällä käytävät kamppailut.
Millainen sitten on Etlan kaltaisten tutkimuslaitosten rooli tieteen ja politiikan ristiaallokossa? Tutkimuslaitokset toimivat tätä nykyä ikään kuin kahdella tasolla: toisaalta professionaalisen taloustieteen ja toisaalta poliittisen vaikuttamistyön alueilla.
Tutkimuslaitosserkkunsa Laboren (entinen Palkansaajien tutkimuslaitos) tavoin Etla – kiistatta – toimii ammattimaisen taloustutkimuksen kentällä. Etlassa työskentelevät tutkijat julkaisevat vertaiarvioituja artikkeleja, osallistuvat rahoitushakukierroksiin ja tekevät yhteistyötä yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa.
Tutkijat leikkivät kaikille akateemisille pätkätyöläisille tuttua rahoitustuolileikkiä, ja Etlassa työskentelevä taloustieteilijä voi oikean projektin sattuessa kohdalle hyvin siirtyä Laboren palkkalistoille – tai toisinpäin.
Valtaosa Etlan rahoituksesta onkin kilpailtua ja tulee esimerkiksi Suomen Akatemian ja EU-komission kaltaisilta rahoittajilta. Kannatusyhdistys, johon kuuluvat muun muassa Elinkeinelämän keskusliitto ja Teknologiateollisuus, kattaa noin kolmanneksen kuluista.
Samalla on selvää, että Etlalla on myös poliittinen haaransa. Etla ja eritoten sen johto pyrkivät avoimesti vaikuttamaan suomalaiseen talouspoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusraportit, toimenpidesuosituksia esittelevät pelastuspaketit ja median kautta toimiminen ovat keskeinen Etlan, kuten muidenkin tutkimuslaitoksen, strategiaa. Tällä tasolla Etla pyrkii vaikuttamaan maailmaan nimenomaan toimintaansa rahoittavan elinkeinoelämän näkökulmasta.
Tutkimuslaitokset ovat siis samanaikaisesti sekä ammattimaisia tutkimusorganisaatioita että politiikan työkaluja. Toiminnot ovat jossain määrin erillisiä (yksittäinen Etla-tutkija lienee kiinnostuneempi projektinsa rahoituksesta ja artikkelikäsikirjoituksen kohtalosta kuin talon johdon esittelemistä pelastuspaketeista), mutta niitä yhdistää vahva säie. Maailmassa, jossa päättäjän on vedottava numeroihin ja tutkimukseen, itsenäisen tutkimuslaitoksen vankka maine vahvistaa poliittisen vaikuttamistyön painoarvoa ja uskottavuutta.
Keskustelu tieteentekijöiden politisoitumisesta ja erilaisista valekaavuista kaipaa nykyistä hienosyisempää ymmärrystä paitsi taloustieteellisten tutkimuslaitosten luonteeta myös kehityskuluista, jotka ovat tehneeet politiikasta läpeensä tieteellistä.
timoharjuniemi 