Suomi haluaa kiristää talouspolitiikkaansa keskellä pitkää taantumaa. Suomalaisen talouskeskustelun historian valossa halu on erittäin ymmärrettävä.
Kevään 2015 eduskuntavaalit on käyty, ja tätä kirjoitettaessa hallitusneuvotteluja käyvät keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Tulevan hallituksen talouspoliittisesta linjasta tulee kiristävä – ovathan hallitusneuvotteluja käyvät puolueet sitoutuneet valtiovarainministeriön arvioon 6 miljardin euron kiristystarpeesta seuraavalle vaalikaudelle.
Keskellä pitkittyvää taantumaa Suomi siis sitoutuu tekemään voimakkaan myötäsyklistä finanssipolitiikkaa, joka todennäköisesti heikentää työllisyyttä, lisää työttömyysmenoja ja kasvattaa entisestään julkisen velan osuutta suhteessa bkt:hen.
Tilanne on jossain määrin paradoksaalinen: suomalaisessa talouskeskustelussa ja -politiikassa julkinen velkaantuminen on perisynti, mutta julkisen velkaantuneisuuden keventämiseksi esitetyt toimet saattavat hyvinkin kasvattaa julkista velkataakkaa. Kuten tutkija Lauri Holappa tiivistää Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Mitä enemmän leikkaamme, sitä heikommaksi kasvu muodostuu ja sitä suuremmaksi alijäämät paisuvat.”
Vaalituloksen näkökulmasta tuleva politiikka on toki oikeutettua. Olivathan eduskuntapuolueista kaikki, vasemmistoliittoa lukuunottamatta, halukkaita sopeuttamaan julkista taloutta erikokoisilla leikkauslistoilla.
Myötäsyklisellä finanssipolitiikalla tuntuisi olevan myös kansan vankka tuki takanaan. Helsingin Sanomien eduskuntavaalien alla julkistaman tutkimuksen mukaan “valtaosa suomalaisista sopeuttaisi valtiontaloutta veronkorotusten ja leikkausten yhdistelmällä”.
Vaikka suomalainen julkinen keskustelu talouspolitiikan suunnasta on käynyt viime kuukaudet jopa vilkkaana, ei kiristyslinjalle ole nähty vaihtoehtoja. Keskustelua on niin vaalien alla kuin jälkeenkin käyty korkeintaan leikkauslistojen koosta tai leikkausten kohteista tai ajoituksesta.
Syitä talouspuheen vaihtoehdottomuudelle voinee hakea ainakin kahdesta keskenään ristiävästä ilmiöstä.
Ensinnäkin suomalaisen talouspolitiikan ajattelun syvänä juopana kulkee pinttynyt epäluulo keynesiläistä, suhdanteita tasaavaa ja kokonaiskysyntää sääntelevää politiikkaa kohtaan. Vuonna 1993 nuoret radikaalit Juhana Vartiainen ja Jukka Pekkarinen analysoivat suomalaista mallia teoksessa Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Kokoomuksen kansanedustajaksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa valittu Vartiainen ja pitkän uran valtiovarainministeriössä tehnyt Pekkarinen tiivistävätkin suomalaisen järkeilyn mainiosti:
“Suomen talouspolitiikan maksiimina, jopa julkilausuttuna, tuntui olevan se, että oppikirjojen suhdannepoliittiset teoretisoinnit oli käytännön talouspolitiikassa syytä tyystin unohtaa. Talouspoliittista kirjaviisautta pidettiin lähinnä vain haittana. […] Tätä teorian ja käytännön välistä vastakkainasettelua ei tarvinnut penkoa paljoakaan huomatakseen, että suomalainen “käytännön viisaus” muodosti itse asiassa pitkän perinteen, talouspoliittisen periaateohjelman, jonka näkemys talouspolitiikan tavoitteista ja rajoitteista poikkesi jyrkästi keynesiläisestä suhdanneajattelusta. Kutsumme näitä suomalaisen talouspolitiikan pysyviä piirteitä suomalaiseksi malliksi.”
Talouskriisien oloissa syyt talouden ongelmiin on haettu suomalaisen yhteiskunnan rämettyneistä rakenteista ja arkaaisista piirteistä. Eliittipuheessa 90-laman ja suurtyöttömyyden syyt löytyivät jäykästä suomalaisesta ay-liikkeestä ja yhteiskunnan muista globaalitalouteen sopimattomista rakenteista, eivät niinkään taitamattomasta pääomamarkkinoiden liberalisoinnista, sitkeästä vahvan markan politiikasta tai suhdanteita kärjistäneistä leikkauksista.
Suomalaisen talouspuheen juuria voi halutessaan etsiä jopa 1800-luvun nälkä- ja katovuosilta, joita kansalliset eliitit eritoten kriisien alkuvaihessa tulkitsivat ansaituksi rangaistukseksi laiskistuneelle kansalle.
Nykyisen taantuman ja kasvavan työttömyyden oloissa ongelmat tuntuvat eliittipuheessa liittyvän ensisijaisesti suomalaisen yhteiskunnan “rakenteellisiin ongelmiin”. Näkemys, jonka mukaan kotimarkkinoita ei ole varaa elvyttää, mukailee erittäin hyvin suomalaisen talouspolitiikan pitkää linjaa, jossa valtio samastuu yksityistalouteen. Tällöin talouskriiseihin on reagoitava kotitalouden tavoin: menoja leikkaamalla.
Toisaalta suomalainen media tuntuisi olevan melko innoton haastamaan eliittien mielipidekonsensusta talouskriisien hoidosta. 90-luvun lamassa tiedotusvälineet toteuttivat vaihtoehdottomuuspuhetta siten, että valtiovallan talouspoliittiset ratkaisut esitettiin ainoana mahdollisuutena. Julkisuudessa arvioitiin, että hyvinvointivaltion suomat etuisuudet laiskistavat kansaa ja hidastavat kriisistä toipumista.
Nykyisen kriisin mediajulkisuudessa on havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Vaikka suomalaisen talouskeskustelun voi arvioida viime aikoina reipastuneen ja rikastuneen, ovat mediajulkisuudessa esiintyvät arviot eurokriisin syistä ja ratkaisuista mukailleet tutkimuksemme mukaan melko uskollisesti eliittinäkemyksiä. Ainakin vuosina 2010-2012 kriisi tulkittiin suomalaisessa mediassa ennen kaikkea julkisen velan ja kriisimaiden laiskan taloudenpidon kriisiksi, johon on vastattava tiukalla talouskurilla ja rakenneuudistuksilla. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää: ovathan eliittilähteet olleet selkeästi suosituimpia lähteitä ja vahvimpia agendan määrittäjiä kriisin julkisuudessa.
Timo Harjuniemi
timoharjuniemi 