Pitäisikö medialuottamuksen sijasta puhua “mediakaunasta”?

Toimittaja Sanna Ukkolan Helsingin Sanomiin kirjoittama mediakriittinen kolumni aktivismijournalismista kirvoitti ainakin sosiaalisen median kanavissa vilkasta keskustelua toimittajien perinteisten hyveiden, kuten objektiivisuuden ja puolueettomuuden, rapautumisesta.

Suomalaisten luottamus uutismedian välittämien tietojen paikkansapitävyyteen on kansainvälisesti vertaillen edelleen liki poikkeuksellisen vahvaa, mutta samaan aikaan media-asenteet ovat, kuten Ukkola huomauttaa, eriytymässä tai blokkiutumassa.

Tutkimustulokset vahvistavat havainnon. Vuonna 2020 ilmestyneen, Ukkolankin lähteenään käyttämän tutkimusraportin mukaan vain 40 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä kertoi luottavansa perinteiseen mediaan. Vihreiden äänestäjien kohdalla luku oli peräti 91. Vasemmistoliiton ja keskustan äänestäjienkin kohdalla ylletään yli 80 prosentin lukemiin.

Ilmeinen kysymys kuuluu: mitä tällaisista eroista tulisi oikein ajatella? Onko eriytyminen syytä panna ykskantaan oikeistopopulismin nousun piikkiin? Onhan valtamedian legitimiteetin murentaminen ja toimittajien raahaaminen poliittisten kamppailujen keskiöön ollut keskeinen osa esimerkiksi trumpilaista mediastrategiaa.

Tai onko medialuottamuksen eriytyminen tai heikkeneminen edes yksiselitteisen kavahdettava ilmiö? Voihan kriittistä suhtautumista agendavaltaa käyttävään mediaan pitää myös tärkeänä kansalaistaitona ja liikaa luottamusta vastavuoroisesti uhkana moniääniselle julkiselle keskustelulle.

Onkin syytä tunnustaa, että kysymys medialuottamuksesta on vaikea ja moniselitteinen. Mitä luottamus mediaan viime kädessä tarkoittaa? Onko kyse yksinkertaisesti luottamuksesta siihen, että ammattimainen uutisjournalismi välittää tietoa, joka pitää suurelta osin paikkansa?

Vai kertovat medialuottamusta mittaavat tulokset pikemminkin mausta ja kulttuurisista normeista? Ihmisillä on tapana pitää iltapäivälehtiä huomattavasti epäluotettavampina kuin vaikkapa Yleä tai Helsingin Sanomia, mutta kertovatko moiset arvostelmat pikemminkin siitä, millaista mediaa on kulttuurisesti hyväksyttyä kuluttaa, kuin siitä, että esimerkiksi Iltalehden uutiset eivät olisi ihmisten mielissä yhtä paikkansapitäviä kuin Hesarin.

Kenties survey-tutkimusta tekevän haastattelijan kysymykseen annettu vastaus kertoo ennen kaikkea median ja sen kuluttajan välisestä ideologisesta suhteesta. Tiedotusväline, joka heijastelee vieraalta tai jopa vihamieliseltä tuntuvaa maailmankuvaa, voidaan kokea “epäluotettavaksi”, vaikka sen välittämien faktojen paikkansapitävyyttä ei sinänsä olisikaan syytä epäillä.

Liian yksioikoinen puhe medialuottamuksesta ei välttämättä tavoita mediasuhteeseen oleellisesti kuuluvaa ideologis-tunteellista tasoa. Tutkijat Peter Jakobsson ja Fredrik Stiernstedt kuvaavatkin medialuottamuksen tunteellista ulottuvuutta “mediakaunan” käsitteellä. Mediakauna kuvaa tunnetta siitä, että media on kieltämässä oikeuden johonkin, joka tuntuu nautinnolliselta, luonnolliselta ja ansaitulta.

Käsite voi laventaa suomalaistakin mediasuhdekeskustelua, joka tuntuu jumittavan toimittajien oletetuissa puoluekannoissa tai punavihersympatioissa.

Mediakauna kumpuaa kiivaasta yhteiskunnallisesta murroksesta. Monikriisi sulavine jäätiköineen ja luontokatoineen on rynninyt suomalaiseenkin media-arkeen tavalla, joka koettelee monia arjen nautinnollisia itsestäänselvyyksiä. Monikriisin mediaeetterissä esimerkiksi lihansyönti tai yksityisautoilu näyttää ilmastokatastrofia ruokkivalta addiktiolta, josta tulisi vieroittautua mahdollisimman nopeasti. Omalla uurastuksella ansaittu elintaso muuttuu synniksi, ja media asiantuntijoineen tuntuu tarjoavan vain nuhtelua ja oppeja ilmastohyveelliseen elämään.

Monen silmissä esimerkiksi ilmasto- tai metsäkeskustelu voikin tuntua punavihreältä edunvalvonnalta. Helsinkiläisestä toimituksesta asiaa tarkastelevan toimittjajan näkökulma kysymykseen on tietysti tyystin toisenlainen: ilmastonmuutos on fakta, tieteellisen konsensuksen piiriin kuuluva epäpoliittinen ilmiö, johon myös journalismin on suhtauduttava vakavasti ja joka on median agendalla hyvästä syystä. Ilmastonmuutoksen vastaisen työn tärkeys vertautuu liberaalin journalismin itseymmärryksessä jopa demokratian tai oikeusvaltion kaltaisiin itsestään selviin perusarvoihin.

Mediasuhteiden eriytymisen taustalla vaikuttanee joukko muitakin syitä. Mediamaiseman digitaalinen murros ja sosiaalinen media ovat helpottaneet mediakritiikin julkista esittämistä. Näkökulmallisten ja mielipiteellisten tekstigenrejen runsastuminen voi ruokkia vaikutelmaa journalismin puolueettomuuden rapautumisesta. Journalisti ei enää voi olla verettömän anonyymi tekstiammattilainen, vaan toimittajan on tehtävä itsestään analytiikkaa miellyttävä, erilaisia juttuja eri alustoille tehtaileva henkilöbrändi.

Samalla mediakaunan taustalla leijuu kylmän sodan jälkeisen poliittisen konsensuksen raunioituminen ja konfliktien paluu. Suhde mediaan heijastelee – ja rakentaa – kunkin aikakauden ideologista ilmapiiriä. Puolueeton tai neutraali journalismi syntyi 1900-luvun puolivälissä historiallisessa suhdanteessa, jossa suurten ideologioiden vetovoima tuntui nuupahtaneen ja teknokraattinen asiantuntijajärki jyräsi. On vaikeampi olla puolueeton tai politiikan yläpuolella leijuva instituutio maailmassa, jota leimaavat konsensuksen sijasta kiivaiksikin julkisiksi identiteettikamppailuiksi kanavoituvat ristiriidat.

Perussuomalaiset, täydellinen ekonomistipuolue

Taloushistorialla on ironiantajua. Tällä haavaa teknokraattista, valtiovarainministeriön tuimailmeisten virkahenkilöiden diktaattia mukailevaa talouspolitiikkaa ajaa Suomessa nimittäin tehokkaimmin ärhäkkäänä populistipuolueena aloittanut perussuomalaiset.

Puoluejohtaja, valtiovarainministeri Riikka Purran pöydälle voi kiikuttaa toinen toistaan synkempiä arvioita Suomen julkisen talouden tilasta, eikä Purra tunnu karsastavan rankkojakaan sopeutustoimia. On pakko tehdä, kuuluu valtiovarainministerin yksinkertainen, mutta ilmeisen toimiva viesti julkisuudessa.

Kamreeripuolueeksi muuttuneen perussuomalaisen puolueen synnytti puoluepolitiikan vaiheittainen epäpolitisoituminen. Edesmennyt politiikan tutkija Peter Mair kehitteli jo vuonna 2006 teesiään puoluepolitiikan ontoksi kovertumisesta. Mairin mukaan massaliikkeinä syntyneet puolueet menettivät 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana orgaanisen yhteytensä kansalaisyhteiskuntaan ja alkoivat muovautua ennen kaikkea vaali- ja kampanjaorganisaatioiksi. Jäsenmäärien huvetessa vaalimenestys, parlamenttipaikat ja puoluetuki alkoivat painaa myös puolueiden tilinpäätöksissä aiempaa enemmän. Puolue kuin puolue alkoi pyrkiä kohtia ideologista keskustaa, ja valta ulkoistettiin mieluusti virkamiehille, teknokraattisille organisaatioille ja ylikansallisille järjestöille.

Tähän rakoon niin sanotut populistiset liikkeet iskivät 2000-luvulla ja eritoten vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa. Timo Soinin perussuomalaiset rakensi jytkynsä eurokriisin aikaisen tukipakettikeskustelun ja valtapuolueiden ääneen lausumattoman EU-konsensuksen varaan. Kukaan ei halunnut puhua tylsistä EU-asioista, mikä avasi Eurooppa-politiikan kyljen riitasointuiselle politisoinnille. Perussuomalaiset tarjosi vaihtoehdon teknokraattiselle direktiivipuheelle.

Perussuomalaiset poikkeaakin merkittävässä määrin 1900-luvulla syntyneistä, perinteisistä intressi- ja massapuolueista. Eurooppalaista modernia puoluekenttää on perinteisesti leimannut työnjako, jossa työväenpuolueet organisoituivat teollisen proletariaatin joukkovoimaksi. Keskustaoikeiston hoteille jäi yrittäjien, pikkuporvariston, vähitellen kasvaneiden toimihenkilö- ja virkamiesmassojen sekä pääomaluokan etujen edistäminen.

Yleisestä poliittisesta turhaumasta ja ontoksi kovertuneen puoluepolitiikan jättämästä tyhjiöstä syntyneellä perussuomalaisilla ei ole moista painolastia.  Vailla historiallis-materialistista pohjaa toimiva populistipuole on ideologisesti joustava. Se operoi ennen kaikkea mediavälitteisten kaunojen menovedellä ja rakentaa antagonistisen me vastaan ne -asetelman kulloisenkin tarpeen mukaan. Aiemmin vastakkainasettelu kulki EU-eliitin ja tavan kansan välillä, nyt se jäsentyy pikemmin tuottavan veronmaksajan ja paisuneen hyvinvointivaltion kupeessa loikoilevan elättimassan välille.

Tällaisen ideologisen joustavuuden ansiosta populistipuolue on mitä tehokkain teknokraattipuolue. Populistipuolueen puheenjohtajana Purra on puhunut tarpeesta uudistaa suomalainen poliittinen kulttuuri. Kritikoidessaan suomalaista puoluejärjestelmää sen taipumuksesta ostaa ääniä julkisen talouden kustannuksella Purra kuulostaa ennen kaikkea ekonomistilta, joka tarkastelee politiikkaakin kauppapaikkana.

Ekonomisteilla onkin Purrassa oiva työrukkanen. Asialleen aidosti omistautunut, itsensä fiskaalikonservatiiviksi määritellyt Riikka Purra voi viitata kintaalla korporatiivisen systeemin edusnaisille ja -miehille ja toteuttaa valtiovarainministeriön kamreerilinjaa äärimmäisen tehokkaasti.

Talouden tutkimuslaitokset toimivat sekä tieteen että politiikan kentillä

Riippumatonta taloustieteellistä tutkimusta? Ekspertiisin valekaapuun verhottua poliittista vaikuttamista?

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo käynnisti Ylelle kirjoittamallaan kolumnilla kiinnostavan keskustelun tieteen ja poliittisen vaikuttamistyön rajapinnoista.

Hiilamon kolumnin ajankohtaisin kärki osui Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan julkaisemaan, talouden pelastuspaketiksi nimettyyn raporttiin, jossa Etla esittää hallitukselle nipun ehdotuksia Suomen taloudellisen tilanteen korjaamiseksi.

Hiilamon mukaan Etlan paketissa esitetyt verolinjaukset ovat “valovuoden päässä riippumattomasta tutkimuksesta”. Kyse on pikemminkin pääomapiirien puolesta tehtävästä lobbauksesta, joka “verhotaan tutkimusasiantuntemuksen valepukuun”, Hiilamo kirjoitti.

Hiilamon kolumnia kritikoitiin. Somessa joukko maineikkeita asiantuntijoita riensi puolustamaan Etlan tutkimuseettistä suoraselkäisyyttä.

Etlan toimitusjohtaja, viiltäväkielisenä talouskeskustelijana itsekin tunnettu Aki Kangasharju syytti Hiilamoa politikoinnista ja muistutti, että Etla on akateeminen tutkimuslaitos, joka tuottaa vertaisarvioitua, alan journaaleissa julkaistavaa taloustieteellistä tutkimusta.

Sittemmin soppaa on sekoittanut muun muassa ekonomisti Heikki Pursiainen, joka omassa kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä kritikoi Hiilamoa ja Kangasharjua matalaotsaisen keskustelukulttuurin ruokkimisesta ja – kuin sivumennen – muistutti, että Etla on tutkimuslaitoksena tyystin toista maata kuin sosialidemokraattinen ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö.

Sivustajaseuraaja on eittämättä hämmentynyt? Kuka politikoi? Kuka tekee tieteellistä tutkimusta? Kenen tutkimusetiikka taipuu rahoittajien intressien alla?

Etla-Hiilamo-gate kieliikin eritoten politiikan perinpohjaisesta (talous)tieteellistymisestä, joka huokoistaa tieteen tuloksista johdettujen suositusten ja eturyhmäpolitikoinnin välistä rajaa.

On vaikea kuvitella vakavasti otettavaa poliittista argumentointia, joka ei ammentaisi legitimiteettiään ja uskottavuuttaan tieteellisen tiedon maailmasta. Läpeensä sekulaaristuneissa yhteiskunnissa arvopohjaisetkin argumentit on perusteltava tutkittuun tietoon ja numeroiden todistusvoimaan nojaten.

Kun moderni politiikka on olemukseltaan tieteellistä, on kahden erilliseltä vaikuttavan kentän – politiikan ja tutkimuksen – suhde väistämättä jännitteinen.

Taloustieteellä on ollut erityisen keskeinen rooli politiikan tieteellistymisessä. Sosiologi Marion Fourcade on taloustiedettä koskevissa tutkimuksissaan todennut, että taloustieteen lauseoppi vakiintui 1900-luvun mittaan keskeiseksi osaksi poliittista päätöksentekoa.

Modernien yhteiskuntien hallinta alkoi edellyttää taloudellisen asiantuntijuuden muotoja, ja poliittinen elämä teknokratisoitui. Myös puolueet ja keskeiset poliittiset johtavat alkoivat ammentaa ideoitaan kasvavassa määrin nimenomaan talousoppineistolta.

Näin ollen politiikkaa, jota usein tarkastellaan – erotuksena tieteestä – arvojen konfliktin kautta, on entistä vaikeampi erottaa tutkimusperustaisesta argumentoinnista. Ilmiö näkyy raportteja, selvityksiä ja tutkimusjulkaisujakin tuottavien laitosten, säätiöiden ja instituuttien räjähdysmäisenä kasvuna.

Tuntuisikin kiistatta absurdilta, että yhteiskunnallista muutosta ajava liike tai puolue edistäisi asiaansa vetoamalla yksinomaan yhteisönsä abstraktiin arvopohjaan ja sivuuttaisi faktojen ja numeroiden kentällä käytävät kamppailut.

Millainen sitten on Etlan kaltaisten tutkimuslaitosten rooli tieteen ja politiikan ristiaallokossa? Tutkimuslaitokset toimivat tätä nykyä ikään kuin kahdella tasolla: toisaalta professionaalisen taloustieteen ja toisaalta poliittisen vaikuttamistyön alueilla.

Tutkimuslaitosserkkunsa Laboren (entinen Palkansaajien tutkimuslaitos) tavoin Etla – kiistatta – toimii ammattimaisen taloustutkimuksen kentällä. Etlassa työskentelevät tutkijat julkaisevat vertaiarvioituja artikkeleja, osallistuvat rahoitushakukierroksiin ja tekevät yhteistyötä yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa.

Tutkijat leikkivät kaikille akateemisille pätkätyöläisille tuttua rahoitustuolileikkiä, ja Etlassa työskentelevä taloustieteilijä voi oikean projektin sattuessa kohdalle hyvin siirtyä Laboren palkkalistoille – tai toisinpäin.

Valtaosa Etlan rahoituksesta onkin kilpailtua ja tulee esimerkiksi Suomen Akatemian ja EU-komission kaltaisilta rahoittajilta. Kannatusyhdistys, johon kuuluvat muun muassa Elinkeinelämän keskusliitto ja Teknologiateollisuus, kattaa noin kolmanneksen kuluista.

Samalla on selvää, että Etlalla on myös poliittinen haaransa. Etla ja eritoten sen johto pyrkivät avoimesti vaikuttamaan suomalaiseen talouspoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimusraportit, toimenpidesuosituksia esittelevät pelastuspaketit ja median kautta toimiminen ovat keskeinen Etlan, kuten muidenkin tutkimuslaitoksen, strategiaa. Tällä tasolla Etla pyrkii vaikuttamaan maailmaan nimenomaan toimintaansa rahoittavan elinkeinoelämän näkökulmasta.

Tutkimuslaitokset ovat siis samanaikaisesti sekä ammattimaisia tutkimusorganisaatioita että politiikan työkaluja. Toiminnot ovat jossain määrin erillisiä (yksittäinen Etla-tutkija lienee kiinnostuneempi projektinsa rahoituksesta ja artikkelikäsikirjoituksen kohtalosta kuin talon johdon esittelemistä pelastuspaketeista), mutta niitä yhdistää vahva säie. Maailmassa, jossa päättäjän on vedottava numeroihin ja tutkimukseen, itsenäisen tutkimuslaitoksen vankka maine vahvistaa poliittisen vaikuttamistyön painoarvoa ja uskottavuutta.

Keskustelu tieteentekijöiden politisoitumisesta ja erilaisista valekaavuista kaipaa nykyistä hienosyisempää ymmärrystä paitsi taloustieteellisten tutkimuslaitosten luonteeta myös kehityskuluista, jotka ovat tehneeet politiikasta läpeensä tieteellistä.

Salaliittoteoretisoinnin logiikka valtaa politiikan – kiitos kaikkialle leviävän hybridiuhkapuheen

Totuudenjälkeisyyttä, post-faktuaalisuutta, kansainvälisestä sääntöperusteisesta järjestelmästä piittaamattomuutta, asiantuntijuuden inflaatiota…

Päättäjät, tutkijat ja politiikan kommentaattorit ovat äimistelleet politiikan viheliäisiä ongelmia huuli pyöreänä.

Lukemattomia kertoja kerrotussa tarinassa asiantuntijoiden, faktojen ja heikoimpia suojelevien sääntöjen ylle rakentunut järjestys murtuu populistien demagogian ja helppoheikkien vulgaarin paskapuheen alla.

Donald Trumpin päättymättömältä vaikuttava riemukulku sekä Ison-Britannian EU-ero on tapana nostaa totuudenjälkeisen ajan kirkkaimmiksi ilmentymiksi.

Julkista elämää ovatkin kiistatta leimanneet eriskummalliset, sairaalloisetkin ilmiöt. Politiikan liberaalin konsensuksen murtuessa monet instituutiot mediasta oikeusjärjestelmään joutuvat koville.

Paranoidi logiikka valtaa alaa. Politiikan kiistakysymykset eivät jäsenny selkeiden luokka- tai ryhmäetujen välisiksi konflikteiksi vaan moraalisiksi kysymyksiksi. Kyse ei ole niinkään oikeutetuista poliittisista väännöistä kuin vastapuolen perinpohjaisesta pahansuopuudesta.

Paranoidin politiikan logiikan nousua ajaa yhteisöllisyyden muotojen haurastuminen. Paranoidia politiikan logiikkaa ei luonnehdi esimerkiksi puolue- tai ammattijärjestötoiminnan kautta rakentuva poliittinen identiteetti vaan yksinäiset ja medioituneet kohtaamiset todellisuuden kanssa.

Vihan, pelon ja jatkuvan epäluulon tunteista elävän mediarakenteen poliittinen talous ruokkii addiktiivisen vainoharhan leviämistä keskeiseksi poliittiseksi muutostekijäksi.

Toistaiseksi olemme kuitenkin voineet tarkastella paranoidin logiikan voittokulkua nenänvartta pitkin, Qanon- ja pizzagate-hörhöjen toilailuille päitämme pudistellen. Tietokirjoja ja artikkeleja lukien.

Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että paranoidi logiikka on nousemassa myös poliittisen keskustan vakiintuneiden pelureiden keskeiseksi eetokseksi.
Kiitos tästä kuuluu julkisen elämän vallanneelle uhkapuheelle.

Eritoten tukahduttavaa, erilaisia vaikuttamisen muotoja kaikkialla näkevää hybridiuhkapuhetta luonnehtii paranoidi logiikka. Keneenkään ei ole luottamista, työtään tekevä journalisti on vain Putinin pussiin pelaava hölmö, ja politiikan suvereenin päätöksentekijän liikkumatilaa rajoittava oikeusnormi on vaikuttamisen välineeksi taipuva konstruktio.

Kiinnostavaa kyllä liberaalia sääntöyhteiskuntaa ja sen normistoa koettelee tällä hetkellä teknokraattisen asiantuntijuuden sädekehää kantava hybridiuhkadiskurssi. Totuudenjälkeistä eetosta, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää, levittävät harmaisiin univormuihin ja pukuihin sonnustautuneet hybridiasiantuntijat eivätkä somen naurettavat joogainfluensserit.

Politiikan hybridisotaistuessa legitiimien erimielisyyksien tila käy kapeaksi. Julkisen elämän ilmapiiriä on viime vuodet kuvattu polarisaation ja kuplaistumisen kaltaisilla muotisanoilla. Tuntuu kuitenkin siltä, että aikaamme luonnehtii pikemminkin kuristava konsensushakuisuus, jossa juhlapuheissa ylistettyjen oikeusvaltioinstrumenttien pitäisi väistyä turvallisuusprosessien tieltä.

Sääntöjä on mukava puolustaa, kun pahantekijät ovat kaukana. Hybridipuheen voittokulku kuitenkin näyttää, miten nopeasti lehdistönvapaudellaan ja demokraattisuudelleen ylpeilevä valtiokin voi ajautua tilanteeseen, jossa liberaalit instituutiot joustavat ja politiikkaa noudattaa saksalaisen oikeusfilosofin, natsien hovijuristin Carl Schmittin tunnetuksi tekemää logiikkaa: politiikka on sitä, että tehdään raja meidän ja niiden välille.

Kaikki muu on harhakuvitelmaa.

Sanna Marinin uraliikkeet kertovat politiikan välittäjäaineksen rapautumisesta – politiikka on parvien politiikkaa

Entisen pääministerin ja sdp:n puheenjohtajan Sanna Marinin loikka Ison-Britannian ex-pääministerin Tony Blairin ajatushautomon palkkalistoille on herättänyt kiinnostavaa keskustelua demokratian ja politiikan tilasta.

Marinia on kritisoitu milloin kyynisestä opportunismista, milloin sosialidemokraattiseen aatteen pettämisestä. Marinin Instagram-käytöstä ja julkisuusstrategioita on analysoitu uupumatta, ja päätös vierailla Pariisin muotiviikoilla näyttäytyi duunareiden lopullisena hylkäämisenä.

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma analysoi puolestaan Yle-kolumnissaan terävästi, että Marinin sutjakkaat liikkeet ovat omiaan ruokkimaan kyynistä politiikkakäsitystä: päättäjät hylkäävät jälleen kerran aatteensa ja siirtyvät makoisampien lihapatojen tai vegetacojen ääreen.

Marinin liikkeiden liika analysointi ja paheksunta johtavat kuitenkin harhapoluille. Enemmän kuin Sanna Marinin henkilökohtaisista päätöksistä kyse on edustuksellisen puoluepoliittisen kulttuurin välittäjäaineksen rapautumisesta ja “parvipolitiikan” noususta.

Tutkijat Arthur Borriello ja Anton Jäger analysoivat tuoreessa kirjassaan finanssikriisin aikana lentoon nousseiden vasemmistopopulististen puolueiden karua kohtaloa, mutta teos tarjoaa samalla erinomaisen katsauksen läntisen puoluepolitiikan rakennemuutokseen.

Borriello ja Jäger lainaavat kirjassaan vuonna 1950 syntynyttä ranskalaista filosofia Jean-Claudea Michéaa. Hän muistelee järkyttyneensä, kun tajusi lapsena, että aivan kaikki hänen kotikylänsä asukkaat eivät kuuluneet Ranskan kommunistiseen puolueeseen.

“Kuin he olisivat eläneet yhteiskunnan ulkopuolella”, filosofi muistelee vuonna 2019 antamassaan haastattelussa.

Lainaus kertoo paljon 1900-luvun puolivälin massapuolueiden ja niitä ympäröivien yhteiskuntien suhteesta. Omine sanomalehtineen, teattereineen ja urheilujärjestöineen puolueet toimivat välittäjäaineksena kansalaisten ja valtiovallan välillä. Paikallisosastoihin ja erilaisiin organisatorisiin tasoihin jaettu puolue oli parhaimmillaan miljoonien jäsenten joukkovoimaa kurinalaisesti käyttävä edustuksellinen nyrkki, joka pystyi painostamaan valtiollista politiikkaa haluamaansa suuntaan.

Sittemmin puoluepolitiikka on muuttunut. Viimeistään 1990-luvulle tultaessa massapuolueen oli syrjäyttänyt viestintäosaamiseen satsaava televisiopuolue, joka pyrki – aseinaan fokusryhmätutkimukset ja ekonomistien tunnetuksi tekemä vaihtoehdottomuuden retoriikka – puhuttelemaan politiikan keskikentän myyttistä mediaaniäänestäjää. (Marinin nykyisen pomon Tony Blairin aikoinaan kipparoima Ison-Britannian Labour-puolue on tapana nostaa paraatiesimerkiksi oikeaoppisesta televisiopuolueesta.)

Puolueiden asema yhteiskunnan välittäjäaineksena hapertui. Ylväät eurooppalaiset sosialidemokraattiset ja konservatiiviset kansanliikkeet näivettyivät. Britannian konservatiivit menettivät vuosien 1973 ja 1994 välillä miljoona jäsentä. Ranskan kommunistienkin jäsenmäärä romahti vuosien 1978 ja 1998 välillä runsaasta 600 000:sta noin 200 000:een.

Puoluetoiminta professionalisoitui, ja keskeiseksi tavoitteeksi nousi gallup- ja vaalikannatuksen ylläpito. (Onhan valtiovallalta saatava, nimenomaan vaalimenestykseen sidottu rahoitus noussut puolueiden tärkeimmäksi tulonlähteeksi.) Tiiviit kampanjajaksot ja liikkuvien, puoluepolitiikkaan kasvavassa määrin kiusaantuneesti suhtautuvien äänestäjien intensiivinen maanittelu korvasivat puoluedemokratian ytimeen perinteisesti kuuluneen, yhteistä maailmankuvaa ja luokkaidentiteettiä rakentaneen koulutustyön ja sosiaalisen toiminnan.

Joukkopuolueiden hyytyminen johti politiikan tutkija Peter Mairin kuulun teesin mukaan siihen, että poliittisen elämän keskelle syntyi vallankäytön “tyhjiö”. Sen täyttivät kansainväliset järjestöt ja teknokraattiset instituutiot, joiden ei ole tarpeen vastata tekosistaan kenellekään. Kansalaisten kyyninen etääntyminen politiikasta kiihtyi – ymmärrettävää kyllä.

Organisoituneen puoluetoiminnan ylläpitämien luokkaidentiteettien kuihtuminen ja politiikan mediajulkisuuden mullistanut digitalisaatio ovat jouduttaneet puoluekentän murrosta. Sosiologi Paolo Gerbaudo kirjoittaa ohuella organisaatiorakenteella operoivista Facebook- tai start-up-puolueista, jotka ovat olemukseltaan lähempänä riskirahoitusta tavoittelevaa kasvuyritystä tai some-ryhmää kuin teollisen ajan massapuoluetta.

Aivan kuten alustatalouden pelurit Uberista Woltiin lupaavat vähittäiskaupan tai taksikeskuksen kaltaisista välittäjistä vapautettua palvelukokemusta, Espanjan Podemos, Italian Viiden tähden liike ja Donald Trump ovat tarjonneet kannattajilleen suhdetta, joka on puhdistettu edustuksellisten instituutioiden läpinäkymättömistä, potentiaalisesti korruptoituneista välittäjärakenteista.

Kynnys osallistua politiikkaan eittämättä madaltuu, kun suhde puolueeseen alkaa muistuttaa Facebookin kirppisryhmän jäsenyyttä. Toisaalta tällainen yhteisö on vaarassa liueta olemattomiin, kun sen olemassaolon kannalta elintärkeä, usein herkeämättömästä mediahuomiosta ja onnistuneista viestintätempauksista riippuvainen liikevoima laantuu.

Paolo Gerbaudo kirjoittaa, että start-up-puoluedemokratiassa keskeiseen rooliin nousee puolueen tai liikkeen vetovoimaisen johtajan ja tämän kannattajakunnan likeinen suhde. Disruptiologiikalle ominaiseen tyyliin digitaalisen ajan johtaja on suorassa ja intiimissä yhteydessä kannattajiinsa, esimerkiksi Facebook- tai Insta-liven kautta. Siinä, missä tv-poliitikko oli vielä täysin riippuvainen perinteisestä massajulkisuudesta, voi start-up-päättäjä toimia myös vaihtoehtoisten julkisuuksien kautta ja ohittaa journalismin kaltaiset instituutiot ainakin osittain.

Politiikan influensserisoituminen voi – jälleen – madaltaa osallistumiskynnystä, mutta toisaalta poliitikon ja tämän seuraajaparven välisen suhteen intensiteetti voi lopahtaa yhtä nopeasti kuin se leimahtikin.

Arvaamattomasti käyttäytyvien seuraajaparvien tavoittelu ja edustuksellisten instituutioiden halveksunta ovatkin nousseet läntisen politiikan ytimeen. Politiikan establishmentin ja eliittien kritiikki on usein tapana laskea populistien synniksi, mutta tosiasiassa niin Emmanuel Macronin kaltaiset liberaalit sentristit, suomalaiset presidenttiehdokkaat kuin uusi äärioikeistokin pyrkivät etäännyttämään itsensä likaisten puolueiden paheista ja poseeraamaan autenttisina kansanliikkeinä.

Strategia on täysin ymmärrettävä. Moderneja yhteiskuntia halkoneiden luokkaidentiteettien hämärtyessä keskeiseksi politiikan subjektiksi nousee auttamattoman epämääräinen ja monitulkintainen “kansa”, jota kukin liike yrittää vuorollaan puhutella. Sinne tänne lehahtelevaa parvea puhuttelevaa ja tavoittelevaa populismia ei näin ollen tulisikaan tarkastella politiikan patologiana vaan uutena, ikään kuin väistämättömänä oletusasetuksena.

Sanna Marin -ilmiötäkin kannattaisi analysoida puoluepolitiikan kiihtyvän ohentumisen jatkumolla – politiikkana, jonka keskiössä ei ole niinkään sosiaaliseen tai luokkapohjaiseen kollektiivi-identiteettiin kasvaminen kuin digitaalisen hahmon – avatarin – ja tämän seuraajaparven intiimiltä ja voimaannuttavalta tuntuva suhde.

Se, että Sanna Marin toimii kuten toimii ja surffaa monen muun kärkipoliitikan tavoin talouden, politiikan ja bisneksen välillä, saa toki ärsyttää. Analyysit olisi kuitenkin syytä tarkentaa pikemminkin politiikan kulttuurin ja sille oleellisen välittäjäaineksen haurastumiseen kuin Marinin ymmärrettäviin uraliikkeisiin.

Keiden asiantuntemus on hallinnut mediajulkisuutta talouden poikkeusvuosina?

Viime vuodet ovat olleet taloudessa todellista poikkeusaikaa. Koronakriisi on lyönyt railoja kansainväliseen kauppaan, ja Ukrainan sota on merkinnyt paitsi suunnatonta inhimillistä kärsimystä myös hintojen voimakasta nousua ja tuotantoketjuongelmia. Valtiot ovat velkaantuneet ja keskuspankit elvyttäneet, jotta kansalaiset ja yritykset selviäisivät kriisien yli mahdollisimman kuivin jaloin.

Markkinoilla meno on ollut niin ikään villiä. Ensin keskuspankkien voimakas koronaelvytys valoi menovettä osake- ja asuntomarkkinoiden liekkeihin. Sittemmin inflaation hallitsemattoman kiihtymisen pelko on ajanut keskuspankkiirit kiristyslinjalle. Tällä hetkellä vaikuttaakin todennäköiseltä, että maailmantalous ajautuu tämän vuoden aikana vähintään taantumaan.

Ketkä ovat tulkinneet talouden liikkeitä mediajulkisuudessa? Keiden asiantuntemukseen journalistit ovat tukeutuneet tehdessään selkoa talouden myllerryksestä?

Ekonomistit ja muut talouden asiantuntijat ovat keskeisiä journalistisia lähteitä ja toisaalta myös vallankäyttäjiä. Ekspertit ovat sekä tietolähteitä ja analyytikkoja että politiikan vaihtoehtojen arvioijia ja yleisen talouden tilannekuvan – arkijärjen – luojia. Onkin kiinnostavaa tarkastella, ketkä tätä talouden yleiskuvaa mediajulkisuudessa luovat.

Lähdin selvittämään asiaa tekemällä yksinkertaisia nimihakuja Helsingin Sanomien avoimeen hakukoneeseen. Keräsin erilaisista lähteistä kattavan listan suomalaisista ekonomisteista ja talousanalyytikoista. Aloitin suomalaisesta talouden asiantuntijapaneelista Ekonomistikoneesta, johon on listattu 90 johtavaa suomalaista taloustieteilijää.

Lisäksi etsin ekonomisteja ja muita asiantuntijoita suomalaisten taloustieteellisten tutkimuslaitosten (Etla, Labore, PTT ja VATT), työmarkkinoiden etujärjestöjen (SAK, EK, STTK ja Suomen Yrittäjät), neljän pankin (Nordea, OP, Danske Bank ja Handelsbanken) sekä yhden analyysiyhtiön (Inderes) sivuilta. Täydensin listaa suomalaisten ekonomistien medianäkyvyydestä tehtyjen selvitysten ja tutkimusten avulla.

En ottanut selvitykseen mukaan finanssi- ja rahapolitiikan valmisteluun osallistuvia valtiovarainministeriötä ja Suomen Pankkia, kuten en muitakaan ministeriöitä. Toki jotkut listalleni päätyneet ovat saattaneet siirtyä tarkastelujakson aikana esimerkiksi Suomen Pankin tai jonkin ministeriön palvelukseen.

Tuloksena oli lista, jolla on yli 200 suomalaista ekonomistia ja muuta talouden asiantuntijaa.

Syötin nimet Helsingin Sanomien hakukoneeseen yksi kerrallaan muodossa “etunimi sukunimi”. Aikajänteeksi valitsin 1.1.2020-31.12.2022. Laskin kunkin asiantuntijan osumat hakukoneesta. Pyrin sivuuttamaan mahdolliset tuplatulokset samoin kuin esimerkiksi menovinkit, joissa kerrottiin vaikkapa talousaiheisista keskustelutilaisuuksista. En ottanut huomioon mielipidekirjoituksia, mutta osumat vieraskynäteksteissä laskin mukaan tuloksiin. Mahdolliset täyskaimat tietysti sivuutin; tarkistin nimet eritoten niiltä osin kuin juttujen saattoi otsikon perusteella olettaa viittaavan toiseen henkilöön.

Tuloksiin on syytä suhtautua varauksella ja kriittisesti. Luvuissa saattaa olla silkasta huolimattomuudesta johtuvaa epätarkkuutta. Lisäksi HS:n hakukoneessa vaikuttaa olevan puutteita eritoten silloin, kun haun aikaväli on pitkä. (Tehdessäni hakuja pidemmällä kuin kolmen vuoden aikavälillä huomasin joidenkin vuosien tippuvan tuloksista pois, minkä lisäksi tuloksiin saattoi ilmaantua paljon kaivattua vanhempia tuloksia.)

Yksinkertaisen selvityksen perusteella eniten mainintoja Helsingin Sanomissa vuosina 2020-2022 keräsi Suomen Hypoteekkiyhdistyksen pääekonomisti, eritoten asuntomarkkinoita mediassa usein kommentoiva Juhana Brotherus. Toiselle sijalle yltää tällä haavaa Helsingin yliopiston työelämäprofessorina työskentelevä Vesa Vihriälä. Tasoihin Vihriälän kanssa kirii Nordean pääekonomisti Tuuli Koivu, joka tunnetaan eritoten kansainvälisen kaupan ja Kiinan talouden asiantuntijana.

Hyvin pärjäävät myös Nordean Jan von Gerich, Helsingin yliopiston professori Roope Uusitalo, työurallaan muun muassa valtiovarainministeriössä työskennellyt Sixten Korkman sekä Etlan johtaja Aki Kangasharju. Korkmanin näkyvyyttä selittää osin hänen asemansa Helsingin Sanomien vieraskynäkolumnistina.

Naisia 20 näkyvimmän ekonomistin joukkoon mahtuu kolme: Tuuli Koivu, Laboren johdossa työskennellyt, tätä nykyä työ- ja elinkeinoministeriön palveluksessa oleva Elina Pylkkänen sekä Evasta Suomen Pankkiin siirtynyt Sanna Kurronen. Suomalainen talouskeskustelu on miesvoittoista.

“Mediassa paras ekonomisti on pankkiekonomisti”, kuuluu Yleisradion taloustoimittajan Aapo Parviaisen vuonna 2014 kirjoittaman selvityksen otsikko.

Parviaisen selvityksen mukaan mediat suosivat eurokriisiä käsitelleissä jutuissaan pankkien asiantuntijoita. Näkyvin asiantuntija on myös omassa (vielä huomattavan epätieteellisessä) selvityksessäni hyvin pärjännyt Korkman, mutta muutoin Parviaisen selvityksen kärkikymmenikköä hallitsevat paljolti pankkiekonomistit. Huipulla ovat niin Jan von Gerich, OP:n Reijo Heiskanen kuin Nordeassa aiemmin työskennelleet Roger Wessman ja Aki Kangasharjukin.

Naisia Parviaisen selvityksen kymmenen kärkeen ei mahdu ensimmäistäkään.

Asiantuntijoiden näkyvyyden osalta viime vuosien talousjulkisuudessa on siis paljon samaa kuin eurokriisin aikaisessa mediakeskustelussa. Pankkien ekonomisteilla on viljalti näkyvyyttä, ja oman selvitykseni kärjessä on paljon samoja nimiä kuin Parviaisella.

Tutkimusten mukaan pankkiekonomistit, joiden toimenkuvaan kuuluu talouden ajankohtaisten ilmiöiden jatkuva tarkkailu, ovatkin tärkeitä lähteitä toimittajille, vaikka toimittajat suhtautuvatkin pankkien ekonomistien asiantuntemukseen rahtusen skeptisemmin kuin esimerkiksi tutkimuslaitosten ekonomisten osaamiseen.

Lisäksi medianäkyvyyttä ja -pääomaa tunnetusti kertyy asiantuntijoille, joilla sitä jo entuudestaan on. Kokoamani listan asiantuntijoista miltei puolet on sellaisia, joiden nimi ei tuota ensimmäistäkään osumaa. Iso osa näkyvyydestä kasautuu noin kolmellekymmenelle eniten esillä olevalle asiantuntijalle.

Luotettavat, hyvin esiintyvät asiantuntijat, jotka ovat toimittajien ja ajankohtaisohjelmien asiantuntijakokoonpanoja pohtivien tuottajien tavoitettavissa, ovat kullanarvoisia kontakteja. Talouden asiantuntijoiden näkyvyyteen siis vaikuttavat asiantuntijan institutionaalisen aseman ohella hyvin käytännölliset seikat.

Oman selvitykseni kärkikokoonpanossa näkyvät tietysti myös kansallisen ja kansainvälisen talouspolitiikan trendit ja puheenaiheet. Asuntomarkkinoiden nopeat liikkeet samoin kuin kansainvälisen kaupan myllerrys lisäävät kyseisten alojen asiantuntemuksen kysyntää. Toisaalta esimerkiksi Vesa Vihriälän ja Roope Uusitalon hyvät sijoitukset kertovat siitä, että keskustelu suomalaisen talouspolitiikan koronanjälkeisestä linjasta on ollut vilkasta jo pitkään.

Ehkä suuri valtio onkin liberaali aseistautujavaltio

Aikamme poliittis-kulttuurinen valtavirta näyttää lievästi sanoen kiinnostavalta.

Ensinnäkin politiikan ja kulttuurin valtavirta on militarisoitunut vajaan vuoden aikana voimakkaasti – ymmärrettävistä syistä.

Erilaiset upseerit ja turvallispolitiikan asiantuntijat keräävät näkyvyyttä niin sosiaalisessa kuin perinteisessäkin mediassa. Moni tuntuu jopa fantisoivan turpo-asiantuntijoiden noususta tasavallan tärkeimmille poliittisille palleille, kansakunnan sisäiset ristiriidat ylittävän sotilasteknokraatin asemaan.

Sota medioituu osaksi arkea ja kulttuuria latten makaaberilla tavalla: rintamalinjafiilistelystä on tullut yleistä kansanhuvia, ja kalseat kuvat drone-iskuissa kuolevista venäläissotilaista keräävät somessa sydän- ja räkänauruemojeja.

Puolustusbudjettien kasvattamiselle ei tunnu olevan juuri minkäänlaisia pidäkkeitä, vaikka valtiovarainministeriön tuoreet vaatimukset seuraavien hallituskausien aikana tehtävästä 10 miljardin euron talouskuripaketista paaluttavat jo eduskuntavaalikamppailun parametrejä.

Toiseksi kulttuurista ilmastoa leimaakin talouskuriajattelun jopa yllättävän ponteva elpyminen. Siinä, missä vielä koronavuosina oli muodikasta esittää suureellisia analyyseja uusliberalismin kuolemasta ja suuren, suojaa tarjoavan valtion paluusta, heiluri on yhtäkkiä toisessa ääripäässä: kiihtynyt inflaatio, keskuspankkien koronnostot ja velkakestävyyskeskustelu ovat johtaneet mielipideilmastoon, jonka päässä ei häämötäkään suurempi, vaan pienempi valtio.

Kenties kehityskulut eivät olekaan toisiaan pois sulkevia. Kenties “suuri valtio” tekeekin paluun, mutta ennen kaikkea puolustusbudjettiaan kasvattavana turva- ja aseistautujavaltiona, jonka kulttuurista ilmastoa hallitsee banaali, maastokuvioitu nationalismi ja jopa eksistentiaalinen blokkikamppailu.

Aseistautujavaltion sosiaalipolitiikka sen sijaan on – velkakestävyyden nimissä – niukkaa ja voimakkaan markkinaliberaalia. Jos ensimmäinen kylmä sota oli osaltaan tukemassa luokkakonsensusta ja kapitalististen hyvinvointivaltioiden syntyä, 2020-lukulaisen blokkiajattelun voimistuminen voi löytää seuralaisen voimakkaasta talouskurista ja liberaaleista työmarkkinareformeista.

Yhteiskuntien kestävyyden – tai muodikkaasti: resilienssin – kannalta tilanne on parhaimmillaan kiinnostava ja pahimmillaan tulenarka. Cocktail, jonka keskeiset ainesosat ovat häämöttävä taantuma, kovien menoleikkausten kiihdyttämä työttömyys, voimakas nationalismi ja yleinen yhteiskunnallinen monikriisi, ei tuo mieleen iloista 20-lukua, vaan pikemminkin kuumottavan 30-luvun.

Journalismi joutui syytetyn penkille Marinin bilekohussa – yhteiskunnan ”medioituminen” haastaa myös journalismin ja edellyttää siltä entistä suurempaa avoimuutta

Uutisjournalismi lukeutuu 1900-luvun suurten instituutioiden joukkoon. Journalismi ammattimaistui ympäröivän yhteiskunnan teknistyessä ja rationalisoituessa. Keskiluokat vaurastuivat, kouluttautuivat ja alkoivat järjestäytyä professioiksi.

Vaikka journalismi ei ole diplomein ja muodollisin koulutusvaatimuksin aidattu ala kuten esimerkiksi lääketiede tai oikeustoimi, journalisteilla on tiukka eettinen koodisto ja vahva itsesääntelyn perinne.

Rivakka talouskasvu, kaupungistuminen ja kulutuskulttuurin vahvistuminen tukivat journalismin puolueettoman – tai ”objektiivisen” – perinteen syntyä 1900-luvulla. Neutraali uutiskieli, faktoissa pitäytyminen ja puoluepoliittisten sitoumusten välttely mahdollistivat uutisten myynnin mahdollisimman laajalle yleisölle.

Liberaalidemokratioiden työnjaossa journalistit ottivat paikkansa instituutiona, joka jakaa varmennettua tietoa sitä janoavalle kansalle.

Journalistin 1900-lukulainen ideaalityyppi onkin tiedontuotannon piinkova ammattilainen, joka tarkkailee maailmaa teräksisen toimitusrakennuksen yläkerroksista, hierarkkisesti johdetusta uutishuoneesta. Selkeästi artikuloiva, puku päällä uutisia televisiossa lukeva uutisankkuri puhuu kansalaismassalle, jonka oletetaan sitoutuvan yhteiseen tietopohjaan ja tilannekuvaan.

Vallan vahtikoiran yleisösuhde onkin – hiukan paradoksaalisesti – ollut aina jossain määrin etäinen. Professionaaliseen eetokseen kuuluu pyrkimys vahtia ammattiyhteisön rajoja ja suojella kollegoita asioita huonosti tuntevien ulkopuolisten väärinkäsityksiltä ja hyökkäyksiltä. Kollegiaalisuus vahvistaa yhteistä ammatti-identiteettiä.

Vaikka journalismin on aina ”kansan asialla”, on yleisö pidetty käsivarren mitan päässä. Ihmiset ovat joutuneet sopeutumaan mielipidepalstojen formaaleihin tyylivaatimuksiin. Lukijoilta, kuuntelijoilta ja katselijoilta tulleet haukkukirjeet on ollut helppo saattaa silppuriin tai rytistää roskikseen. Mediakritiikkiä kyllä peräänkuuluttavat myös journalistit, mutta alan ulkopuolelta tuleviin huomioihin on tavattu suhtautua hieman tuhahdellen. Baarissa työpäivän jälkeen on tietysti kirottu ala ja pomot maan rakoon.

Journalismin kulta-aikana (siis ennen internetiä ja sosiaalista mediaa) yleisö tiesi paikkansa.

Viestintäympäristön muuttuessa ja teknologisten vaihtoehtojen runsastuessa moni liberaalidemokratian instituutio medioituu: ne joutuvat sopeutumaan yhä omavaltaisemmin toimivaan medialogiikkaan. Politiikan päättäjät ja instituutiot sopeutuvat itsenäisen uutismedian ja sosiaalisen median pelisääntöihin. Viestinnästä ja mediaympäristön hallinnasta tulee keskeinen osa organisaatioiden ja instituutioiden toimintaa alalla kuin alalla. Rahoituksen kanssa tuskailevat tieteentekijät muistavat leipoa viestintäsuunnitelmat osaksi tutkimussuunnitelmia. Jopa oikeuden kentällä ihmetellään, miten median, julkisuuden ja viestinnän kanssa pitäisi toimia, jotta oikeuden puolueeton ydinlogiikka ei vaarannu.

Medioituminen ei jätä rauhaan edes teräs- ja lasirakennuksiinsa linnoittautuneita toimittajia. Sosiaalisen median aikakaudella neutraalin tarkkailijan roolissa pidättäytyminen muuttuu liki mahdottomaksi. Jos julkisen mediakritiikin tilat ovat aiemmin olleet harvassa, sosiaalinen media liki arkipäiväistää toimittajien ja toimitusten valintoihin ja tekoihin kohdistuvan syynin.

Liiaksi paisuneiden mediakohujen kritiikissä ei sinänsä ole mitään järin uutta, mutta Sanna Marinin bilevideoista liikkeelle lähteneessä spektaakkelissa kiinnostavaa on, että keskusteltu on nivoutunut paljolti juuri uutismedian toimintaan. Sen sanavalintoihin, etiikkaan ja faktantarkastukseen. Miksi pääministerin bilevideoita on syytä tarkastella julkisuudessa, pohtii Helsingin Sanomat.

Kritiikki on tietysti mukava ohittaa poliittisena polarisaationa. Nyt mediakritiikkiä esittävät Marin-fanit, seuraavaksi taas oikeisto. Kun molemmat ääripäät haukkuvat, toimittaja on tehnyt työnsä hyvin.

Tällainen itsetyytyväisyys muistuttaa kuitenkin itsepetosta. Kyse on pikemminkin journalismin yleisösuhteen perustavat muutoksesta. Yleisö ei enää pysyttele mielipidepalstalle, vaan se tulee iholle. Journalistit ovat jalkautuneet yläkerroksista someen, jossa voi joutua paitsi viharyöppyjen myös asiallisten uteluiden kohteeksi.

Arvi Lindin ja yhtenäisen kansallisen mediamaiseman jälkeisessä maailmassa uutisjournalismi on edelleen politiikan mediajulkisuuden keskeinen sanoittaja – mutta ei suinkaan ainoa. Sosiaalinen media täyttyy nopeasti kriittisistä vastatulkinnoista ja vastahankaisista lukijoista.

Mitä journalismin pitäisi tehdä, kun yleisösuhde muuttuu? Yksi vaihtoehto on kerätä vaunut tiukaksi puolustusringiksi ja suojella journalistista yhteisöä ulkopuolisten räksytykseltä.

Apuja voisi löytyä myös paljon puhutusta läpinäkyvyydestä, journalististen prosessien avaamisesta. Miten uutiskoneisto nytkähtää liikkeelle mediakohun alkuvaiheilla? Entä miten sosiaalinen media ja media-alan ansaintalogiikan kannalta keskeisen lukija-analytiikan seuraaminen vaikuttavat kohuihin? Onko jotain tehty tällä kertaa väärin?

Riskiyhteiskunnassa ilmasto ja kasvisruokapäätökset nousevat luokan tilalle politiikan keskiöön

Suomalaisten ilmastoasenteet eivät ole juurikaan muuttuneet sitten vuoden 2019, kertoo Helsingin Sanomat. Noin puolet suomalaisista ei kesällä 2021 ollut valmiina tinkimään omasta elintasostaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Kahta vuotta aiemmin, kesällä 2019, luvut olivat liki identtiset. Sen enempää vilkas ilmastouutisointi kuin läkähdyttävät hellekesätkään eivät ole liikuttaneet suomalaisia kovin kunnianhimoisen ilmastopolitiikan kannalle.

Ilmastopoliittinen hegemoniakamppailu on jonkinlaisessa asemasotavaiheessa. Mutta miksi? Olisihan houkuttelevaa kuvitella, että tiedeyhteisön vankka ilmastokonsensus ja uutiskuvat metsäpalonieluihin katoavista kaupungeista tukisivat yksimielisyyttä ilmastoasioissa.

Ilmastonmuutoksen talouspuolesta on puhuttu niin ikään paljon. Voisi ajatella, että vientisektorin kilpailukyvystä huolta kantavat suomalaiset innostuisivat näkymästä, jossa suomalaisia vihreän teknologian innovaatioita myydään ilmastoratkaisuina eri puolille maailmaa. Tällaisen vihreän hyvinvointivision varaan voisi rakentaa luokkasopua ja konsensusta.

Samalla puhe oikeudenmukaisesta siirtymästä tai jonkinlaisesta green new dealista on vakiintunut osaksi ilmastopolitiikan valtavirtaa. Päättäjät ymmärtävät, että ilmastopolitiikan legitimiteetti edellyttää sosiaalisesti ja taloudellisesti tasa-arvoista politiikkaa.

On tietysti helppo huomauttaa, että ilmastosta on tullut identiteettipoliittinen kysymys. Sosiaalisen median ja verta haistelevien iltapäivälehtien tandem muuttaa ilmastoteot kiihottaviksi kulttuurisodiksi ja hunajaisen viraaleiksi reaktioansoiksi – kuten nähtiin jälleen Helsingin kaupungin tuoreen kasvisruokalinjauksen kohdalla.

Analyysi on oikeansuuntainen, mutta vajavainen. Se ei vastaa kysymykseen siitä, miksi ilmasto on politiikan merkityskamppailujen ja kulttuurisotien keskiössä.

Vastausta voi hakea saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin (1944–2015) lanseeraaman ”riskiyhteiskunnan” käsitteen kautta.

Beckille kehittyneet, pitkälle teollistuneet yhteiskunnat ovat riskiyhteiskuntia. Beck ei suinkaan tarkoita, että nyky-yhteiskunnat olisivat vaarallisempia kuin esiteolliset yhteisöt (olemmehan päinvastoin hävittäneet tai vähintään taltuttaneet esimerkiksi erilaisia sairauksia rokotteiden ja kehittyneiden hoitomuotojen avulla).

Tieteen ja monimutkaisen asiantuntijuuden varaan rakentuvat yhteiskunnat ovatkin monessa suhteessa ennennäkemättömän hyvinvoivia ja turvallisia.

Beck kuitenkin kirjoittaa, että olemme paitsi entistä paremminvoivia myös entistä tietoisempia niistä riskeistä, joita kiivaasti eteenpäin pyrkivien yhteiskuntien vaurauden moottorit – tiede ja erilaiset teknologiset innovaatiot – tuottavat.

Riskit, joista Beck kirjoittaa 1980- ja 1990-luvuilla – sellaiset kuin ydinonnettomuudet, happosateet ja geenimuuntelu –, poikkeavat esiteollisten yhteiskuntien vaaroista ja onnettomuuksista: Beckin käsittelemät riskit eivät ole äkkiarvaamattomia luonnonmullistuksia tai inhimillisen toiminnan tuolla puolen, vaan modernien yhteiskuntien ja tieteellisen edistyksen aikaansaamia riskejä.

Edistyksen alullepanijoista on tullut monimutkaisten, arvaamattomien ja pahimmassa tapauksessa massamittaista tuhoa aiheuttavien riskien lähteitä.

Viime vuosina ja vuosikymmeninä päättäjät ovat painineet niin talouskriiseiksi kuin pandemioiksikin todellistuneiden riskien kanssa. Finanssikriisi sai alkunsa monimutkaisiksi riippuvuussuhteiksi ja hienostuneiksi sijoitusinstrumenteiksi kasvaneen rahoitusjärjestelmän riskeistä. Koronapandemia oli niin ikään globaalin, verkostoituneen talousjärjestelmän riski, josta asiantuntijat varoittivat jo vuosikymmeniä sitten.

Politiikka teknokratisoituu riskien hallinnaksi. Politiikan huipulla päättäjien agenda täyttyy akuutteihin kriiseihin vastaamisesta ja toisaalta riskienhallinta-arkkitehtuurin remontoinnista ja uudistamisesta.

Samalla riskiyhteiskuntiin kuuluu, kuten Beck kirjoittaa, ”organisoitu vastuuttomuus”: kun riskejä mitataan ja hallitaan parhaan olemassa olevan asiantuntijatiedon voimin, ketään ei voi panna vastuuseen toteutuneesta riskistä.

Riskiyhteiskunnat ovat myös refleksiivisiä: olemme hyvin tietoisia niistä riskeistä, joita yhteiskuntamme ja elämäntapamme tuottavat.

Kehitys on poliittista muoviräjähdettä.

1900-lukulainen puoluepolitiikka massaliikkeineen kamppaili sen puolesta, että myös työväen- ja keskiluokka saisivat nauttia edistyksen ja teknologisen kehityksen mukanaan tuomista hedelmistä.

Köyhyys ei tietenkään ole kadonnut mihinkään, mutta häkellyttävän moni on toisen maailmansodan jälkeen saanut elää vaurauden ja yltäkylläisyyden keskellä. Länsimaissa laajat joukot ovat nauttineet laadukkaasta asumisesta, julkisesta koulutuksesta ja edullisesta kulutuselektroniikasta.

Vielä 1900-luvun alussa suomalaisten ruokavalio koostui pääosin muusta kuin lihasta, mutta vuonna 2017 suomalaiset söivät henkeä kohden noin 81 kiloa lihaa. Vuonna 1950 lihaa popsittiin keskimäärin 29 kiloa suomalaista kohden.

Refleksiivisissä yhteiskunnissa tällaisista hyvän elintason peruspilareista tulee eksistentiaalisia riskejä. Tavoiteltavan arjen elementit ruokaa, asumista liikkumista ja jopa perheenlisäystä myöten muuttuvat hallintaa vaativiksi poliittisiksi ongelmiksi. Kun ympäristötiede mallintaa ilmastoriskejä, elämä ja siihen kuuluvat itsestäänselvyydet alkavat näyttää polulta kohti massasukupuuttoa.

Beckillä riskin logiikka ei varsinaisesti korvaa yhteiskunnan materiaalisia konflikteja politiikan keskeisenä moottorina.

On kuitenkin selvää, että riskiyhteiskunnissa politiikan kiistat ovat toisenlaisia kuin vaikkapa 1900-luvun alun maailmassa, jossa tulonjakoon ja pääomaan liittyvät ristiriidat jakoivat sosiaalista todellisuutta selvärajaisiksi blokeiksi ja massapuolueiksi.

Riskit osin mukailevat mutta osin myös hajottavat työn ja pääoman välisen kitkan ympärille syntyviä politiikan jakolinjoja. Beckin analyysi saa pohtimaan joskus käsittämättömiltä vaikuttavia politiikan konflikteja riskien jakautumisen kautta: kenellä on edellytykset sopeutua tieteen ja asiantuntijuuden esiin nostamiin riskeihin? Entä millaisia elämäntyylejä ja perinteitä riskit koettelevat?

Beckin ajattelun valossa identiteettikiisat ja kulttuurisodat alkavat herkästi näyttää riskiyhteiskunnan politiikalta. Jakolinjat ovat osin luokka- ja puoluepolitiikan mukaisia, mutta samalla vääntö tuntuu niveltyvän siihen, kuka sopeutuu riskeihin ja niiden edellyttämiin toimenpiteisiin.

Kun riskiyhteiskunnan arvovaltaisimmat instituutiot – tiede ja asiantuntijuus – valaisevat elämäntapojamme, kenen arki alkaa näyttää paheelliselta ja tuomittavalta?

Kun arki lomalentoineen ja autoineen alkaa näyttää vastuuttomalta päästömässäilyltä, politiikan jakolinjat ja koalitiot voivat olla yllättäviäkin.

Politiikka oikeudellistuu – ja oikeus politisoituu

Helsingin Sanomat pohtii pääkirjoituksessaan (2.9.2021) politiikan, talouden sekä ihmis- ja perusoikeuksien välistä suhdetta.

Pääkirjoitustoimittaja kritikoi tekstissään Amnesty Internationalin ja Ihmisoikeusliiton näkemystä, jonka mukaan kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja Suomen perustuslain takaamat ihmis- ja perusoikeudet edellyttävät, että Suomen hallitus korottaa suomalaisen perusturvan tasoa.

“Ihmisoikeusjärjestöt toimivat aiemmin poliittisten ihmisoikeuksien, sanan­vapauden ja mielipidevankien puolesta. Nyt järjestöt ovat laajentaneet toimintaansa taloudellisiin ihmisoikeuksiin. Se on vienyt ne kovin syvälle politiikan alueelle”, pääkirjoituksessa pohditaan.

Moni vasemmistolainen tyrmistyy pääkirjoitusta lukiessaan. Riittävä toimeentulo on mitä suurimmassa määrin perus- ja ihmisoikeuskysymys! Ovathan taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet keskeinen osa Suomen perustuslakia.

Sekin on totta, että pääkirjoitustoimittajan näkemys ihmis- ja perusoikeuksista on verrattain kapea. Esimerkiksi kansainvälisten ihmisoikeuksien sisällöstä ja määrittelystä on käyty kiivasta poliittista kamppailua viimeistään 1900-luvun puolivälistä lähtien: hiljattain kolonialismin ikeestä vapautuneet globaalin etelän maat korostivat taloudellista demokratiaa ja tasa-arvoa keskeisinä ihmisoikeuksien osasina, kun taas pohjoisen markkinaliberaalit pyrkivät puhdistamaan ihmisoikeudet talouden kysymyksistä korostamalla poliittisia vapauksia ja kapeampaa kansalaisoikeusnäkökulmaa.

Perustuslain takaamiin oikeuksiin vetoaminen viime sijassa poliittisten kysymysten yhteydessä voi kuitenkin jouduttaa politiikan oikeudellistumista – ja toisaalta oikeuden politisoitumista.

Suomessakin perustuslain ja sen takaamien perusoikeuksien poliittinen painoarvo on kasvanut 1990-luvulta lähtien. Suomi on osa Euroopan unionia ja sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, ja vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen on arvioitu kasvattaneen tuomareiden poliittista valtaa.

Trendi näkyykin kiihtyvänä politiikan oikeudellistumisena. Entistä useampi hallituksen lakialoite etenee eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn. Poliittisia uudistushankkeita eteenpäin vietäessä törmätään usein perusoikeudellisiin lukkoihin: uhkana on, että poliittiset kiistakysymykset, joihin ei ole moraalisesti tai oikeudellisesti oikeaa vastausta, korvautuvat perustuslakiasiantuntijoiden keskinäisellä, melko suljetulla debatoinnilla.

Ilmeistä on, että kehitys rajaa politiikan liikkumatilaa. Vasemmisto saattaa hurrata, kun oikeistohallituksen sote-uudistus osoittautuu perustuslain vastaiseksi. On kuitenkin hyvä muistaa, että heilurin liike on aina kaksisuuntaista.

Toisaalta vaarana on oikeuden kiihtyvä politisoituminen. Jos yhteiskunnalliset uudistukset ovat riippuvaisia pikemminkin oikeudellisesta tulkinnasta kuin poliittisen yhteisön demokraattisesta tahdosta, uhkakuvana on, että oikeudelliset instituutiot ja asiantuntijat alkavat näyttäytyä räikeän poliittisina toimijoina. Tällöin esimerkiksi suomalaiselle perustuslakikontrollille tärkeä puolueettomusperiaate saattaa vaarantua.

Kysymys politiikan ja ihmis- ja perusoikeuksien suhteesta on vaikea ja kiehtova. On selvää, että liberaalissa demokratiassa vähemmistöjä on syytä suojata enemmistön mielivallalta vahvoilla perusoikeuksilla. Toisaalta avain esimerkiksi perusturvan korottamiseen ei piile ihmis- tai perusoikeuksiin vetoamisessa vaan riittävän suuren poliittisen enemmistön rakentamisessa.