Euro- ja Kreikan kriisin opetus: euro on rikki ja Suomessakin pitäisi puhua siitä

Jo vuosia kestäneessä Euroopan talouskriisissä eletään (jälleen kerran) kriittisiä vaiheita. Pääministeri Alexis Tsipraksen johtaman Kreikan hallituksen ja maan velkojien neuvottelut ovat ajautuneet pisteeseen, jossa Kreikan ero peruuttamattomaksi aiotusta eurosta näyttää todennäköisemmältä kuin kenties kertaakaan koko krooniseksi muuttuneen kurimuksen aikana.

Suomessa euro- ja Kreikan kriisiä on käsitelty jonkinlaisen holtittomuus-narratiivin kautta. Kreikka on elellyt vuosikausia -ja kymmeniä holtittomasti yli varojensa. Samalla ranskalaiset ja saksalaiset pankin ovat holtittomasti syytäneet rahaa Kreikkaan, joka katsottiin – kiitos yhteisvaluutan – riskittömäksi sijoituskohteeksi. Suomi on holtittomasti laiminlyönyt kilpailukykyä edistäviä rakennereformeja, ja niin edespäin.

Kaikki olisi hyvin, jos ei vain oltaisi holtittomia, vaan oltaisiin kuten Saksa.

Vähemmän kuin kreikkalaisten hallitusten ja eurooppalaisten pankkien holtittomuudesta on kuitenkin puhuttu siitä, että kriisin taustalla on hyvin vähän sellaisia tekijöitä, joita europrojektia jo 90-luvulla kriittisesti äimistelleet taloustietäjät eivät nähneet.

Euroopan talouskriisi onkin yhteisvaluutan rakenteellinen kriisi, ja se olisi rehtiä Suomessakin tunnustaa. (Kriisiä on toki vahvistettu pöyristyttävän huonolla talouspolitiikalla, mutta se lienee toisen tekstin aihe.)

Yhteisvaluutan oli määrä sinetöidä Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio, sitoa eurooppalaiset kohtalot lopullisesti yhteen tavalla, joka ehkäisisi mantereelle niin kovin tutun, silmittömän verenvuodatuksen. Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:sta tuli kuitenkin onneton kompromissi: Saksa oli taivuteltava mukaan, ja toinen integraatioveturi Ranska myöntyi malliin, joka rakentui paljolti Saksan vientivetoisen kasvumallin ja Saksan vahvan keskuspankin – Bundesbankin – perinteen ylle. Euroopan keskuspankki EKP nostettiin demokraattisen kontrollin yläpuolelle teknokraattiseksi elimeksi, eikä sille annettu esimerkiksi Yhdysvaltain keskuspankin mandaatista tuttua työllisyystavoitetta. EMU:n talouspoliittinen rakenne jäi muutoinkin vaillinaiseksi. EMU-alueelle ei haluttu yhteistä valtiovarainministeriötä eikä esimerkiksi EMU-tasoisia tulonsiirtoja – kuten yhteisiä työttömyyskorvauksia -, joilla olisi voitu puskuroida jäsenvaltioihin kohdistuvia taloussokkeja.

EMU:n jäsenvaltioilta vietiin omat valuutat ja keskuspankit ja näin ollen merkittävä osa talouspoliittista itsenäisyyttä, mutta toimivan yhteisvaluutan edellyttämä yhteinen talouspolitiikan kehikko jäi rakentamatta. Tämä oli toki myös EMU:n arkkitehtien tiedossa. EMU-valtioiden ajateltiin kuitenkin, yhteisen valuutan myötä, konvergoituvan toistensa kaltaisiksi, ja toisaalta vallalla oli talouspoliittinen ajattelutapa, jossa finanssipolitiikan rooli talouden hallinnassa koettiin vaatimattomaksi.

Suomessa euro merkitsi poliittisille eliiteille ennen kaikkea vahvaa integraatiota “länteen”, ja toisaalta euron käyttöönotto oli luontevaa jatkoa Suomen Pankin “vahvan markan politiikalle” ja halulle hankkiutua eroon markan toistuvista devalvaatioista.

Se, että Suomessa ollaan edelleen hämmentävän haluttomia keskustelemaan yhteisvaluutan syvistä rakenteellisista ongelmista (ilmeisesti niiden julkituonti on edelleen jonkinlaista vastuutonta impivaaralaista populismia), ei tarkoita sitä, etteikö muualla olisi havahduttu. Euroopan komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin tuore raportti hahmottelee entistä integroituneemman, “aidon” EMU:n suuntaviivoja. Saksan ja Ranskan valtiovarainministerit vaativat puolestaan tuoreessa mielipidekirjoituksessaan yhteistä valtiovarainministeriötä euroalueelle. Financial Timesin kaltaisissa lehdissä euron rakenneongelmia käsitellään tämän tästä.

Samaan aikaan Suomessa tuore hallitus ja valtiovarainministeriö kiskovat integraatiokehitystä tyystin toiseen suuntaan, ja valtiovarainministeriötä huolettaa ennen kaikkea se, että yhä suurempi osa finanssipolitiikan liikkumavaraa rajoittavasta säännöstöstä tulee Helsingin sijasta Brysselistä.

Suomessa olisi kuitenkin syytä käydä rohkea keskustelu yhteisvaluutta euron ja sen rakenteiden tulevaisuudesta. Minkälaisen yhteisvaluutan Suomi haluaa? Ovatko poliittiset puolueet, Suomen tärkein talouspoliittinen vallankäyttäjä valtiovarainministeriö ja kansalaiset valmiita toimivan yhteisvaluutan edellyttämään talous- ja poliittiseen liittoon tulonsiirtoineen? Jos siihen ei olla valmiita, mitkä ovat kestävät pidemmän aikavälin vaihtoehdot? Minkälaista eurooppalaista talouspolitiikkaa Suomi toivoo?

Näitä kysymyksiä tulisi jokaisen vastuullisen poliittisen toimijan esittää rohkeasti. Tällä hetkellä euro ei nimittäin yhdistä eurooppalaisia vaan syventää kansojen välisiä juopia.