Miksi Suomi rakastaa saksalaista talouspolitiikkaa?

Suomi rakastaa saksalaista talouspolitiikkaa. Helsingin Sanomat otsikoi, kuin helpottuneena huokaisten, että valtiovarainministeri Stubbin mukaan taantumassa kärvistelevä Suomi ja Saksa ovat edelleen “samassa euroleirissä”, vyönkiristysten puolella löysäilijöitä vastaan – siitäkin huolimatta, että kritiikki euroalueen ajamaa talouskurilinjaa kohtaan ei tunnu laantuvan.

Suomalaisille Saksa edustaa jonkinlaista hyvejohtajuutta. Koko Euroopan Mutti,  maanosan valitsemaa austerity-politiikkaa ruumiillistava Angela Merkel on hellänankara ja pihi kotirouva, joka hoitaa Euroopan taloutta kuin yhtä isoa kotitaloutta, kukkaronnyörejä tarkasti valvoen.  Merkelin Saksan edustamat arvot eittämättä vetoavat Suomeen, jossa kansantaloutta on tavattu ajatella epäpoliittisena sfäärinä, isona kotitaloutena, jossa on elettävä “suu säkkiä myöten”.

Kuten valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen* (1989, 325) mainiosti kuvasi suomalaista talouspoliittista perinnettä runsas neljännesvuosisata sitten, kartoittaessaan syitä sille, miksi keynesiläinen, suhdanteita aktiivisesti tasoittava talouspolitiikka ei Suomessa ollut saanut samanlaista jalansijaa kuin muissa Pohjoismaissa:

“(T)he state has largely been seen as an economic agent comparable to any private one, operating under a borrowing constraint even more severe than that of other agents.”

Suomalainen perinne tuntuisi siis viihtyvän hyvin saksalaisen taloustradition kyljessä, karsastetaanhan sielläkin perinteisesti Keynesiä ja vannotaan pikemminkin sääntöperusteisen kuin aktiivisen finanssipolitiikan nimiin.

Tekee kuitenkin mieli kysyä, tulisiko Suomen – Saksan konservatiivisen talouspoliittisen linjan myötäilyn sijasta – kyseenalaistaa Saksan ajaman linjan hyöty Suomelle – ja Euroopalle.

On nimittäin jo varsin pitkään näyttänyt selvältä, että Euroopan talouskriisissä Saksa, mantereen itseoikeutettu hegemoninen toimija, on valitettavasti ennemminkin osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. Eurokriisin ratkaisuvaiheissa Saksa on sinnikkäästi vastustanut aloitteita, joilla euroalueen syviin rakenteellisiin ongelmiin voitaisiin puuttua. (Tässä vaiheessa on toki mainittava, että on erittäin kiinnostavaa seurata, miten Suomen tuore hallitus tulee suhtautumaan Saksan ja Ranskan sosialidemokraattisten talousministerien aloitteeseen eurointegraation merkittävästä syventämisestä – ajatus, jonka Sipilän hallitus ainakin ohjelmassaan torppaa.)

Samalla Saksa – rintamatovereinaan muiden muassa pieni ja sisukas Suomi – on ajanut keskellä kriisiä voimakkaan myötäsyklistä finanssipolitiikkaa, jolla on ruokittu kriisiä. Tämä on näkynyt Euroopan pitkittyneenä taantumana ja muun muassa Suomelle tärkeiden vientimarkkinoiden kuihtumisena.

Saksa on siis monella tapaa eurokriisin ytimessä – oli kyse sitten akuutista kriisinhoidosta tai Euroopan talous- ja rahaliiton rakenteesta, joka historiallisista syistä myötäilee Saksan omaa vientivetoista talouspolitiikan mallia (ks. Holappa 2014). Ja kuten Holappa toteaa:

“Saksan vaatima finanssi- ja rahapolitiikan säännöstö voi toimia mainiosti yhden maan sisällä, mutta ylikansallisena järjestelynä se johtaa joidenkin jäsenvaltioiden maksukyvyn heikentymiseen.”

Poliittisen oikeiston näkökulmasta Saksan peesaaminen voi olla tietyssä määrin ymmärrettävää. Tarjoaahan Saksan linja menoleikkauksineen ja kilpailukyvyn edellyttämine “rakenteellisine uudistuksineen” mahdollisuuden muun muassa julkisen sektorin menoleikkauksiin ja palkansaajien neuvotteluaseman heikentämiseen työmarkkinoilla.

Keskustavasemmiston perspektiivistä Saksa-fetissi on sen sijaan vähintään eriskummallinen: saksalaisvetoinen talouskuri on Euroopassa näkynyt nimenomaan työttömyytenä, palkansaajien aseman heikentymisena ja yhteiskuntien vähäosaisimpien kurjistumisena. Sekä keskustavasemmiston kroonisen kannatuskriisin syvenemisenä.

* Pekkarinen, Jukka (1989). Keynesianism and the Scandinavian Models of Economic Policy. Teoksessa Hall, Peter A. (toim.) The Political Power of Economic Ideas. Princeton University Press: Princeton.