Toimittaja Sanna Ukkolan Helsingin Sanomiin kirjoittama mediakriittinen kolumni aktivismijournalismista kirvoitti ainakin sosiaalisen median kanavissa vilkasta keskustelua toimittajien perinteisten hyveiden, kuten objektiivisuuden ja puolueettomuuden, rapautumisesta.
Suomalaisten luottamus uutismedian välittämien tietojen paikkansapitävyyteen on kansainvälisesti vertaillen edelleen liki poikkeuksellisen vahvaa, mutta samaan aikaan media-asenteet ovat, kuten Ukkola huomauttaa, eriytymässä tai blokkiutumassa.
Tutkimustulokset vahvistavat havainnon. Vuonna 2020 ilmestyneen, Ukkolankin lähteenään käyttämän tutkimusraportin mukaan vain 40 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä kertoi luottavansa perinteiseen mediaan. Vihreiden äänestäjien kohdalla luku oli peräti 91. Vasemmistoliiton ja keskustan äänestäjienkin kohdalla ylletään yli 80 prosentin lukemiin.
Ilmeinen kysymys kuuluu: mitä tällaisista eroista tulisi oikein ajatella? Onko eriytyminen syytä panna ykskantaan oikeistopopulismin nousun piikkiin? Onhan valtamedian legitimiteetin murentaminen ja toimittajien raahaaminen poliittisten kamppailujen keskiöön ollut keskeinen osa esimerkiksi trumpilaista mediastrategiaa.
Tai onko medialuottamuksen eriytyminen tai heikkeneminen edes yksiselitteisen kavahdettava ilmiö? Voihan kriittistä suhtautumista agendavaltaa käyttävään mediaan pitää myös tärkeänä kansalaistaitona ja liikaa luottamusta vastavuoroisesti uhkana moniääniselle julkiselle keskustelulle.
Onkin syytä tunnustaa, että kysymys medialuottamuksesta on vaikea ja moniselitteinen. Mitä luottamus mediaan viime kädessä tarkoittaa? Onko kyse yksinkertaisesti luottamuksesta siihen, että ammattimainen uutisjournalismi välittää tietoa, joka pitää suurelta osin paikkansa?
Vai kertovat medialuottamusta mittaavat tulokset pikemminkin mausta ja kulttuurisista normeista? Ihmisillä on tapana pitää iltapäivälehtiä huomattavasti epäluotettavampina kuin vaikkapa Yleä tai Helsingin Sanomia, mutta kertovatko moiset arvostelmat pikemminkin siitä, millaista mediaa on kulttuurisesti hyväksyttyä kuluttaa, kuin siitä, että esimerkiksi Iltalehden uutiset eivät olisi ihmisten mielissä yhtä paikkansapitäviä kuin Hesarin.
Kenties survey-tutkimusta tekevän haastattelijan kysymykseen annettu vastaus kertoo ennen kaikkea median ja sen kuluttajan välisestä ideologisesta suhteesta. Tiedotusväline, joka heijastelee vieraalta tai jopa vihamieliseltä tuntuvaa maailmankuvaa, voidaan kokea “epäluotettavaksi”, vaikka sen välittämien faktojen paikkansapitävyyttä ei sinänsä olisikaan syytä epäillä.
Liian yksioikoinen puhe medialuottamuksesta ei välttämättä tavoita mediasuhteeseen oleellisesti kuuluvaa ideologis-tunteellista tasoa. Tutkijat Peter Jakobsson ja Fredrik Stiernstedt kuvaavatkin medialuottamuksen tunteellista ulottuvuutta “mediakaunan” käsitteellä. Mediakauna kuvaa tunnetta siitä, että media on kieltämässä oikeuden johonkin, joka tuntuu nautinnolliselta, luonnolliselta ja ansaitulta.
Käsite voi laventaa suomalaistakin mediasuhdekeskustelua, joka tuntuu jumittavan toimittajien oletetuissa puoluekannoissa tai punavihersympatioissa.
Mediakauna kumpuaa kiivaasta yhteiskunnallisesta murroksesta. Monikriisi sulavine jäätiköineen ja luontokatoineen on rynninyt suomalaiseenkin media-arkeen tavalla, joka koettelee monia arjen nautinnollisia itsestäänselvyyksiä. Monikriisin mediaeetterissä esimerkiksi lihansyönti tai yksityisautoilu näyttää ilmastokatastrofia ruokkivalta addiktiolta, josta tulisi vieroittautua mahdollisimman nopeasti. Omalla uurastuksella ansaittu elintaso muuttuu synniksi, ja media asiantuntijoineen tuntuu tarjoavan vain nuhtelua ja oppeja ilmastohyveelliseen elämään.
Monen silmissä esimerkiksi ilmasto- tai metsäkeskustelu voikin tuntua punavihreältä edunvalvonnalta. Helsinkiläisestä toimituksesta asiaa tarkastelevan toimittjajan näkökulma kysymykseen on tietysti tyystin toisenlainen: ilmastonmuutos on fakta, tieteellisen konsensuksen piiriin kuuluva epäpoliittinen ilmiö, johon myös journalismin on suhtauduttava vakavasti ja joka on median agendalla hyvästä syystä. Ilmastonmuutoksen vastaisen työn tärkeys vertautuu liberaalin journalismin itseymmärryksessä jopa demokratian tai oikeusvaltion kaltaisiin itsestään selviin perusarvoihin.
Mediasuhteiden eriytymisen taustalla vaikuttanee joukko muitakin syitä. Mediamaiseman digitaalinen murros ja sosiaalinen media ovat helpottaneet mediakritiikin julkista esittämistä. Näkökulmallisten ja mielipiteellisten tekstigenrejen runsastuminen voi ruokkia vaikutelmaa journalismin puolueettomuuden rapautumisesta. Journalisti ei enää voi olla verettömän anonyymi tekstiammattilainen, vaan toimittajan on tehtävä itsestään analytiikkaa miellyttävä, erilaisia juttuja eri alustoille tehtaileva henkilöbrändi.
Samalla mediakaunan taustalla leijuu kylmän sodan jälkeisen poliittisen konsensuksen raunioituminen ja konfliktien paluu. Suhde mediaan heijastelee – ja rakentaa – kunkin aikakauden ideologista ilmapiiriä. Puolueeton tai neutraali journalismi syntyi 1900-luvun puolivälissä historiallisessa suhdanteessa, jossa suurten ideologioiden vetovoima tuntui nuupahtaneen ja teknokraattinen asiantuntijajärki jyräsi. On vaikeampi olla puolueeton tai politiikan yläpuolella leijuva instituutio maailmassa, jota leimaavat konsensuksen sijasta kiivaiksikin julkisiksi identiteettikamppailuiksi kanavoituvat ristiriidat.
timoharjuniemi 