Lisää kuplia, vähemmän keskustelua!

Harvasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä vallitsee yhtä vankkumaton konsensus kuin ”sosiaalisten kuplien” turmiollisuudesta. Kuplapaniikkia ovat lietsoneet eritoten Trumpin ja Brexitin kaltaiset, liberaalia järjestystä koettelevat sokit samoin kuin sosiaalisen median palveluiden vakiintuminen elimelliseksi osaksi arkeamme.

Eriytyvien some-todellisuuksiemme myötä olemme kuulemma vajoamassa dystooppiseen digitilaan, jossa algoritmit pakottavat meidät kaltaistemme seuraan – ideologiseen safe spaceen, jossa emme altistu ennakkoluulojamme koetteleville mielipiteille.

Kuplakriitikot ovat huolissaan samanmielisissä seurueissa viihtyvissä kansalaisista, jotka eivät kuuntele asiantuntijoita vaan ideologisia agitaattoreita. Nämä hyödyntävät ihmisten syvimpiä pelkoja ja alhaisimpia impulsseja. Kuplissa ääriajattelu lisääntyy ja groteskit populistit kasvattavat suosiotaan. Sosiaaliset kuplat tuhoavat yhteiskuntaa koossa pitävät siteet. Kuplat pitäisi räjäyttää ja omiin ääriasemiinsa jumiutuneet pakottaa ulos enklaaveistaan.

Miksi pelkäämme sosiaalisia kuplia? Miksi ajatus ihmisistä rakentamassa yhteistä identiteettiä ja poliittista agendaa on niin pelottava ja vastenmielinen? Vastaus piilee tietysti liberalismissa ja hellimässämme demokratia- ja politiikkakäsityksessä, jossa uskotaan loputtoman debatin ja rationaalisten argumenttien autuaaksitekevään voimaan.

Liberaalien yhteiskuntien demokratiakäsitys on läpeensä deliberatiivinen. Sen ytimessä on ideaali järkeen perustuvasta keskustelusta. Kuten julkisuusteoreetikoista kuuluisin, saksalainen Jürgen Habermas muotoili, julkisuuden tulisi olla tila, jossa argumentit ottavat mittaa toisistaan ja lopulta paras väite jää pystyyn. Tällainen ideaalijulkisuus on kaikille avoin paikka, jossa esittäjistään irrotetut mielipiteet mittelevät toisiaan vastaan tasa-arvoisina, tyhjiössä, jossa ei ole valtasuhteita tai hierarkioita.

Ideoiden markkinoilla vain paras ajatus pärjää.

Deliberaation – yhteisen pohdinnan ja ajatustenvaihdon – kautta voimme saavuttaa konsensuksen, yhdessä jaetun tolkun alueen tai kompromissin, jonka piirissä voimme, joistain erimielisyyksistä huolimatta, jakaa tietyt perustavat yhteiset arvot ja käsitykset. Deliberaatioon perustuva liberaali yhteiskunta ei siis ole pohjimmiltaan antagonistinen – intressi- ja ideologisten konfliktien läpitunkema – vaan konsensuaalinen; parasta asiantuntijatietoa hyödyntämällä voimme saavuttaa tilan, joka on kaikille järkevin mahdollinen.

Sosiaaliset kuplat pelottavat, koska ne haastavat ajatuksen konsensuksen itseisarvosta. Liberaalia tarkkailijaa pelottaa sosiaalinen kupla, jonka jäsenet eivät tavoittele kompromissia vaan radikaalisti toisenlaista yhteiskuntaa. Omissa kuplissaan muhivat joukot muistuttavat liberaalia ikävällä tavalla siitä, että yhteiskunnallinen kehitys ei ole ennalta määrättyä. Ei ole sattumaa, että kuplista panikoidaan juuri nyt, kun fantasia liberaalidemokratian vääjäämättömästä voittokulusta on lyöty rikki. Liberaali löytää selityksen konsensuksen särkymiseen juuri kuplista ja niissä viihtyvistä massoista, jotka ovat valeuutisten ja karismaattisten populistijohtajien vieteltävissä.

Sosiaalisten kuplien ja demonisointi tulisi lopettaa ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin omissa kuplissaan – omien ääriajatustensa äärellä – viihtyvät ihmiset ovat vieneet maailmaa hyvään suuntaan. Erilaisia ihmis- ja kansalaisoikeusliikkeitä voi pitää kuplina, joissa on haastettu ja haastetaan konsensuksen piiriin kuuluvia ajatuksia. Orjuuden vastustaminen oli aikoinaan ääriajattelua. Tällä hetkellä radikaali amerikkalainen vasemmisto puolestaan haastaa demokraattisen puolueen konsensusta, joka on pettänyt kannattajansa. Samanmielisten keskuudessa kuplautuminen voi olla voimakas ja palkitseva poliittisen toiminnan metodi, siinä missä loputon pyrkimys deliberaatioon on pikemminkin tapa varjella tai korkeintaan justeerata status quota.

Toiseksi liberaali demokratia- ja julkisuuskäsitys on tietysti ällistyttävän naiivi. Julkisuus ei ole puhdas parhaan argumentin tila, vaan hierarkkinen järjestelmä, jossa valta-asemalla on väliä. Ihmiset eivät ole julkisuudessa sen vuoksi, että juuri heidän argumenttinsa olisi paras, vaan siksi, että heidän asemansa on taannut heille pääsyn julkisuuteen. Julkisuudessa vedotaan statukseen ja taustaan sekä mitätöidään puheoikeutta vääränlaisiin meriitteihin vedoten. Mielipidevaltaa käyttävät hyökkäävät päivittäin heikompiensa kimppuun, ja väärä habitus tai vaikkapa ihonväri sulkee tehokkaasti valtajulkisuuden ovet.

Siispä: enemmän kuplia, vähemmän loputonta keskustelua sen itsensä vuoksi.

Advertisement

6 thoughts on “Lisää kuplia, vähemmän keskustelua!”

  1. Kiinnostavia pointteja, Timo. Sosiaalisia kuplia ei kannata pitää lähtökohtaisesti hyviä tai pahoina, vaan enemmänkin kiinnostavina tutkimisen kohteina. Suomessahan kupla on ajoittain leimautunut ajoittain pelkäksi poliittiseksi lyömäaseeksi (“punavihreä kupla”), mistä syystä jotkut välttevät koko termiä. Liberaalin politiikkakäsityksen kritiikki on kirjoituksessasi osuvaa, joskaan itse en ole havainnut varsinaista kuplien “demonisointia”. Jos siitä olisi kyse, silloin keskeinen esimerkki sosiaalisen kuplan ja identiteettipolitiikan voimasta olisivat kaiketi Breivik ja jotkut koulusurmaajat.
    Mutta kun viet argumenttisi pidemmälle, luotat tekstissä aika vahvasti identiteettipolitiikan positiiviseen voimaan. Tässä kohdin kannattaisi minusta pohtia eroja alakulttuuristen vasta- tai vaihtoehtojulkisuuksien ja laajempien kansallisten tai globaalisten julkisuuksien dynamiikan välillä. Se mikä toimii vastajulkisuudessa, ei välttämättä toimi valtajulkisuudessa. Habermasin konsensusjulkisuutta on tietysti aina kiva kritisoida, mutta ottaisin tässä mieluummin referenssiksi Richard Sennettin (Fall of public man), joka on hieman toisenlainen tarina porvarillisen julkisuuden synnystä ja rappiosta. Ja se on minusta myös aika vahva kritiikki identiteettipolitiikan ongelmista. Ehkä roolit ja naamiot auttaisivat meitä kohtaamaan toisenlaisia ihmisiä ja keskustelemaan julkisuudessa vapautuneemmin kuin persoonan ja identiteetin kautta.

    1. Jep! Oivallisia huomioita!

      Kirjoitin kenties vähän liiankin huolimattomasti identiteeteistä; identiteettipolitiikan sijasta olisin voinut puhua vastahegemonisissa julkisuuksissa (“kuplissa”) tapahtuvasta järjestäytymisestä, jossa keräännytään (radikaalienkin) poliittisten ideoiden ympärille.

      Vastahegemonissa julkisuuksissa, joita ehkä vähän herkästi kritisoidaan vain samanmielisten kerhoiksi ja siksi jopa vaarallisiksi demokratian kannalta, voi kuitenkin olla potentiaalia. Kenties tuota vasta- ja laajempien julkisuuksien välistä dynamiikkaa voisi tarkastella samankaltaisesta näkökulmasta kuin Dahlberg tässä:

      http://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.1177/1461444807081228

      (Ei muuten ollut tarkoitus nostaa sun hyvää kirjoitustasi esimerkiksi kuplademonisoinnista! Se tuli ensimmäisenä googlettamalla vastaan – hyvä merkki! – ja tiivisti erinomaisesti kuplan käsitteen.)

      1. Juu, ymmärsin kyllä, että halusit hiukan kärjistää ja puheenvuorosi toimii mainiosti keskustelun herättäjänä. Kuplista on ollut vallalla melko yksioikoinen käsitys ja on tärkeää tuoda esiin myös noita positiivisia puolia. Täytyypä tsekata tuo Dahlbergin teksti.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: